Aamulyhyet

Seikkailut ovat inhottavia. Mörkö on mörkö eikä pimeässä näe. Eväät varastetaan ja hengenlähtö on lähellä joka välissä. Alismäen Repunpään herra Bilbo Reppuli joutuu suureen seikkailuun. Velho Gandalf järjestää Bilbon mukaan, kun 13 kääpiötä vaeltaa Yksinäiselle Vuorelle, jonka sisuksissa lohikäärme vartioi kääpiöiltä ryöstettyä aarretta. Rikkaudet on tarkoitus palauttaa. Bilbo ikävöi kotikolonsa ruokakomeroita ja vuodetta. Reitillä kuhisee toinen toistaan hirveämpiä vihollisia, eikä kummallisiin ystäviinkään voi luottaa varmasti. Mikä pahinta, Gandalf jättää retkikunnan selviämään omin nokkineen. Matkan aikana Bilbo oppii paljon niin kuin lasten- tai nuortenkirjan henkilöt oppivat, kun lähtevät maailmalle. Elämänsä rohkeimman teon Bilbo tekee yksin, mutta kaikki saavat huomata, että mukavuudenhaluisessa tyypissä on enemmän ytyä kuin arvaisi. Bilbo löytää sormuksen, joka tekee näkymättömäksi. Kotiin päästyään hän ei kerro siitä kenellekään. Kapineesta on paljon hyötyä...

Tiedon hankkiminen on vaivalloista ja aikaa vievää niin kuin kaikki treeni. Historiaa kannattaisi kuitenkin harrastaa. Menneisyys auttaa ymmärtämään, mitä ihmisillä on tapana tehdä ja miten tämä maailma toimii. Auringon alla on varsin vähän todella uutta. Kansalaiskoulu sohvalla Jos taloudessa asuu peruskoululainen, vanhempien sopii lainata aineistoa häneltä. Lasten on tarkoitus oppia paitsi historian tapahtumia sinänsä myös tutkijan taitoja. Lukion historian kurssi sopii aikuisen seuraavaksi tavoitteeksi. Oma kokemukseni sanoo, ettei vuosilukuja pidä halveksia. Aivojen tietopankki tarvitsee rungon, johon uudet asiat liitetään. Niin, ja tutkijan taitojen lisäksi täytyy perehtyä kunnolla myös varsinaiseen sisältöön eli siihen, mitä tapahtui. Jännittäväksi historia käy sitten, kun tajuaa, mitä kaikkea oli meneillään samaan aikaan. Faktojen karttuessa alkaa tulkintoja syntyä vaikka iltauutisten ääressä. Alueliitokset pelottivat Fundeerasin maailman toimintaperiaatteita, ...

Käännös on sama ja eri kirja kuin alkuteos.  Mika Waltarin pienoisromaani Neljä päivänlaskua   on kulkenut osaavan tyypin aivojen läpi. A Nail Merchant at Nightfall   soljuu kuin mikä tahansa teksti. Waltarin suomi on välillä outoa.  Alan Beesley kääntää map-readers, kun Waltari kirjoittaa 'metsänlukijat'. Olen melko varma, että sana tarkoittaa leimakirvestä heiluttavia Gutzeitin miehiä. Ehkei briteillä ollut vastaavia. Niin kuin ei Suomessa metsänvartijoita, paitsi mahdollisesti jossain kartanossa. (Olen perehtynyt vain pientilallisten metsän- ja riistanhoitoon.) A Nail Merchant at Nightfall   ei siis herättänyt tavallista kiukunsekaista halua vertailla käännöstä alkutekstiin. Törkeimmissä tapauksissa pää värkkää omasta aloitteestaan back translationia englanniksi. Suomentaja on silloin rynninyt ja kaatanut aitaa mennessään. Koska ikää on ehtinyt karttua, näen jo naamallani, että yhden toisen kirjan hook esimerkiksi on reaping hook 'sirppi' ei...

Kirjailija ryhtyy etsimään verolippua, mutta löytääkin sydämensä. Vaikka sydän sykkii taas rinnassa, egyptiläiset pyörivät jatkuvasti kirjailijan ympärillä. Itsepäisin heistä, lääkäri Sinuhe, tahtoo välttämättä muistella kaikkea, mitä on kokenut ja menettänyt. Hanke ei kuitenkaan luonnistu, ja kirjailija matkustaa nuoruutensa kaupunkiin. Hän on kuullut taulusta, jossa kolmijalkainen mies vaeltaa maallisen elämän tuolla puolen, ja se on pakko saada omalle seinälle. Kevätauringon hohteessa kirjailija tapaa naisen. Sydän hypähtää vaikka tarkemmin katsoessa huomasin, että hänen silmissään päivänpaisteen sinen takana oli koko joukko tutkistelevaa surua, kuten usein sattuu viisaan naisen katsoessa silmiin vierasta miestä. Myöhemmin kirjailijan sydän löytyy surusilmäisen rouvan vuoteen alta. Silloin kirjailija on valmis kuuntelemaan Sinuhen kertomusta. Hän lähtee korpeen ja asettuu mummon vinttikamariin, jossa egyptiläiset viihtyvät: – – kaikki minussa hehkui ja paloi ja tunsin ai...

Etusivulla näkyi olevan iso, lihava otsikko, jossa sanottiin, että arkkiherttua Ferdinand tai joku sen tapainen oli murhattu ties missä Sarajevossa – –. – Mitä se meitä liikuttaa? tokaisi Cornelia-neiti aavistamatta kuinka hirveätä vastausta kohtalo parhaillaan suunnitteli hänen kysymykseensä. L. M. Montgomery kuvaa nuortenromaanissa Kotikunnaan Rilla   yleistä suhtautumista – omaansakin – Sarajevon laukauksiin, jotka tappoivat Itävallan kruununprinssin ja hänen vaimonsa. Kesäkuun 1914 laukaukset johtivat pian sotaan. Kanada osallistui siihen brittien rinnalla. Emämaata kohtaan oli velvollisuuksia: "tämä on perheasia". Kuutamotansseista morsiameksi Romaanihenkilö Bertha Marilla Blythe on kirjan alussa viisitoistakesäinen pyryharakka, mutta tuskaiset sotavuodet kasvattavat hänestä aikuisen. Rilla hoitaa pikkuvauvaa, jonka äiti on kuollut ja englantilainen isä taistelee Euroopassa. Poikaa ei voi jättää äidin isotädille. Tämä pitää lapsista yhtä vähän kuin Rilla it...

Yksi hylkääminen kuivetti luovuuden. Kevääseen 1946 asti Vita Sackville-West nautti runon tekemisestä. Suositusta runoteoksesta otettiin uusia painoksia, ja siitä sekä kootuista tuli palkinto. Sitten ihminen, joka oli onnellinen kirjoittaessaan runoja, lopetti kokonaan. Vita ei kyennyt puhumaan lopettamisen syystä pitkään aikaan. Päiväkirjassa se mainitaan vuonna 1950: "En usko, että kirjoitan enää koskaan runoa. Minut murskattiin sinä päivänä ikuisiksi ajoiksi – –." Kirjailijat järjestivät matineaa, jossa runoilijat lukisivat tuotantoaan. Kuningattaren oli määrä saapua kunniavieraaksi. Vita kuului komiteaan ja oli läsnä kokouksessa – eikä kukaan muista jäsenistä ehdottanut Vitaa yhdeksi esiintyjäksi. "– – runoni eivät olleet tarpeeksi hyviä", Vita totesi vuonna 1951 lohduttaessaan Eddy Sackville-Westiä , serkkuaan jonka kirjaa ei hyväksytty sadan parhaan joukkoon. (Vita ja hänen miehensä pääsivät mukaan.) "Se vaikutti minuun niin, etten ole kirjoittanu...

Sanoin  Fanny Churberg -jutussani : Viekää lapset kuutamokeikoille. Pienetkin! Kuu paistaa jopa kivikaupungissa. Luontoelämykset jäävät mieleen loppuiäksi, ja kauneus ruokkii mieltä. Kuu oli aina läsnä omassa lapsuudessani. Muistan peltoaukean hanget täydenkuun valossa, kun piti mennä huusiin, navettaan tai saunaan. Kesällä iltapesu saattoi tarkoittaa uintia kuunsillalla. Isompana pistin sitkeltä, kun isä kylvi käsin vakasta. Siis merkkasin pienillä oksilla, mihin saakka jyvät lensivät. Tyyntyneen kevätillan vaalea Kuu seurasi työntekoa – tuulisella säällä kylvö ei onnistunut. Harva asuu järven rannalla tai voi muuten hoitaa kuutamoelämäänsä arkitoimien ohessa. Soisin kuitenkin mahdollisuuden sekä aikuisille että lapsille. Kahden viikon päästä huljuu pilvissä kultainen kiekko. Jos hyvin käy, taivas on selkeä ja täysikuu loistaa kuin tallilyhty pojan unisen niin kuin Einari Vuorelan runossa, josta kuva on jäänyt mieleen.

Fanny Churberg: Kuutamo, harjoitelma. Kiinnitän taiteilijoiden vaiheissa huomiota enteisiin ja uhmaan – lahjakkaan ihmisen nuoruuteen. Toinen merkittävä kohta on elämän puolimatkan krouvi, jonka edestä lähtee monta tietä. Erikoinen tyttö saappaissaan Taidemaalari Fanny Churberg (1845–1892) oli perinyt isänsä äkkipikaisen luonteenlaadun, joten uhmaa riitti pukeutumista ja seuraelämää myöten. Saksalaiset katupojat pilkkasivat taidetta opiskelevaa neitiä, koska tämän käytännölliset vaatteet ja tarmokas kävely näyttivät kummallisilta. Mahtoiko olemus provosoida muutenkin? Tukevat saappaat Fanny teetti kyllä opettajansa kehotuksesta. Taiteilijat harrastivat pitkiä maalausretkiä, joille hameväen kaupunkivarusteet sopivat huonosti. Valokuvissa Fanny näyttää samanlaiselta kuin 1800-luvun jälkipuolen naiset yleensä. Suuret silmät, muodikkailta vaikuttavia leninkejä, koruja. Mikä minusta tulee isona? Oikean taiteenlajin valitseminen voi hämmentää, jos enteet viittaavat u...

Niin kuin entisajan maalaiselämää. Paitsi että keittiössä istuu punarinta kattilan reunalla. Tai laulaa tuolinkarmilla. Muuta kuin säilykkeitä syödään, kun ostoslistan saanut kaveri tulee ihmisten ilmoilta. Ajopuita sahataan, klapeja hakataan. Saunan lauteilla hikoillaan kynttilänvalossa. Toimittaja ja kirjailija Juha Laaksonen on monipuolinen luontomies. Tämä näkyy kirjassa Kevät lintusaarella , joka kertoo tekstein ja valokuvin, miten kevät tuli Lågskärin majakkasaarelle vuonna 2003. Ollaan ulkosaaristossa Ahvenanmaalla seuraamassa muuttolintujen paluuta. Myös kasvit heräävät. Ja käärmeet. Lintuaseman havainnot samoin kuin arkipuuhat riippuvat siitä, onko pakkasta, ukkosta vai "pudotuskeli", joka tuo runsaasti lintuja, harvinaisuuksiakin. Radion merisää on päivän mediatapaus. Luontopäiväkirja sisältää myös bongarin mielialoja. Tulipäähippiäinen rengastajan näpeissä täyttää toiveen. Jääkuikka sen sijaan lentää majakan ohi, kun aamutoimet tuvassa ovat vielä kesken...

Vasta luettuani muistelmia olen ymmärtänyt, miten olisi saattanut käydä, kun Maire-myrsky tappoi ja tuhosi 1.8.1961. Pilvi nousi etelän ja kaakon väliltä iltalypsyn jälkeen. Melkein 12-vuotiaskin päätteli, että tulossa oli rintamaukkonen, joka oli se pahempi laji. Jännittävä matka naapuriin Seisoin pihalla, kun isä tuli kysymään, veisinkö suunnilleen kilometrin päässä asuvan vanhan rouvan maidon. Rouvalla oli tinki meillä, ja hän liikkui huonosti – puhuttiinko sydänviasta? Katsoin taivaanrantaa, jonka takana ukkonen ronusi. Kokemus oli opettanut, että sen lajin ilmoilta kannatti suojautua. Oletin kuitenkin, että kunnon vauhtia pitäen ehtisin kotiin ennen kuin myrsky iskisi täydellä voimalla. Kenestäkään muusta ei sitä paitsi ollut lähtijäksi. Olin vanhin lapsi ja joutilas. Pakko lähettää lapsi salamanruuaksi Isä olisi mennyt itse, mutta uuden talon rakennustöissä oli hätä käsissä. Perustuksen montut oli kaivettu ja salaojitus kesken. Pilveä vilkuillen isä s...

Yllätys, yllätys. Aikuisuudessakin on vaiheensa. Jos vaikka bloggaaja täyttää 30 vuotta ja huokailee ikäänsä, hänelle pitäisi sanoa, että ota rauhallisesti, tähänastinen oli vasta alkua. Elämän kaudet tulivat mieleen, kun lukija lähetti sähköpostissa kommenttinsa, joka oli jumittunut Bloggerin tekniseen ongelmaan. Mun piti kommentoida Loisto-kirjoitustasi, että Marguerite Duras sanoi jo aikoja sitten, että on kirjoja, joita ei pidä edes yrittää lukea alle nelikymppisenä, koska niistä ei saa irti mitään. Tämä on liian mainio jäämään vain Saapuneet-kansiooni. Nuoruuden loppu Aikuisuuden ensimmäinen rajapyykki on sillä kohdalla tai vähän sen jälkeen kun ennen vanhaan tultiin täysi-ikäisiksi. Elämän virallinen omavastuu alkoi 21-vuotispäivästä. Kun olin 22, en mennytkään kotiin viettämään joulua, vaan sesonkiapulaiseksi erikoisliikkeeseen; olin saanut lukiolaisena alan kokemusta. Matkustin kyllä heti joulujen välissä maalle ja viivyin loppiaisen yli. 1980-luvun esinaiseni pu...

Liki kuusikymppinen paroni tulee häidensä aattona tapaamaan naista, joka on ollut hänen rakastajattarensa yli kaksikymmentä vuotta – ja pysyisi asemassaan uudesta vaimosta huolimatta. Paroni ratsastaa aamun valjetessa pois. Luostarikirkolla odottaa holhoojineen "kahdeksantoistavuotias, kaunis, tottelevainen ja rikas" morsian. Sulhanen ei kuitenkaan pääse koskaan vihille asti. Rakastajatar joutuu kehittämään elämänsuunnitelma B:n yhdessä päivässä. Morsian puolestaan on tiennyt koko ajan, mitä tekisi jos saisi päättää. (Ehei, ei rupeaisi nunnaksi.) Luostarin apteekkari tutkii rikoksia Benediktiinimunkki Cadfael noudattaa luostarin päiväjärjestystä ja valmistaa lääkkeitä puutarhan työpajassa. Lisäksi hän selvittää väkivaltaisia kuolemantapauksia. Parhaiten nimellä Ellis Peters tunnettu Edith Mary Pargeter (1913–1995) sijoitti Cadfael-sarjan kotiseudulleen Englannin ja Walesin rajamaille. Poliittisen taustan muodostaa pitkä sisällissota, jossa taistellaan Englan...

Runotyttö-fanit Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies ovat julkaisseet romaanin kirjailija Emilian ja taidemaalari Teddyn avioliiton ensi ajoista: Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu. Talvimorsiamen uusi elämä L. M. Montgomeryn trilogian viimeinen osa Runotyttö etsii tähteään   jätti Emilian sosiaalisen täysi-ikäisyyden kynnykselle. Viimeisessä luvussa kerrottiin, että Emilia ja Teddy menivät naimisiin ja saivat Aution Talon kaikkineen häälahjaksi Dean Priestiltä, jonka kanssa Emilia oli ollut kihloissa. Kun jalat ovat oman pöydän alla, on sananvaltaa – ei yhtä paljon kuin miehillä tai vanhemmilla naisilla, mutta kuitenkin. Muuttuvissa oloissa Emilia tarvitsee aikuisen valtuuksia puuttua suvun asioihin. Kodinhoito ja ystävien tuottamat yllätykset vaativat osansa nuoren rouvan voimista. Ja se tärkeä: kirjoittaminen. Romaani ei suostu syntymään Emilia Kent   tarjoaa näkökulmia kirjailijaelämään. Huotarinen ja Koskimies ovat ammattilaisia, joille y...

Kirjat muuttuvat kun niitä ei lue moneen vuoteen. Joskus pystyn vain ihmettelemään. Miksen ole koskaan ymmärtänyt tekstin hienoutta? Sitten ovat ne, joista olen ajatellut, että ostan kun näen divarissa, mutta joiden hohto on kadonnut. Aila Meriluodon runoja olen lukenut tiettyinä kausina niin paljon, että ne ovat kuluneet. On siinä kyllä muutakin: se outo sammuminen. Sukupolveni tunnisti Meriluodon elämänvaiheissa omia harhailujaan. Sidotusta runomitasta vapaaseen, äidinkielestä vieraaseen ja takaisin, sovinnaisista ratkaisuista toisenlaisiin erehdyksiin. Sekä runoissa että päiväkirjoissa vilahtelee tuttuja maisemia. Rannat kun meri kuroutui syksyllä. Liukkaat kadut joilla vanha pari horjahteli sauvoineen. Kiinalainen ravintola. (Myös Kukkialla olen ollut.) Luin kai viimeksi Meriluodon runoja silloin, kun Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta Lasinkirkas, hullunrohkea   ilmestyi vuonna 2010. Nyt arvelin, että terälehti- ja tuoksuruno kokoelmasta Ruusujen sota   (198...

Nuoreen perheeseen tulee ensin koira ja sitten kolme lasta. Ajan mittaan hankitaan lisää eläimiä: sammakot esimerkiksi ja niiden ruokaa eli sirkkoja. Ehkä ne ovat Floridassa tavallisia lemmikkejä. Kun uusi työpaikka vie Pennsylvaniaan, tontilla näkee kaikkea haisunäädistä hirviin. Pihalle otetaan ruoputtamaan muutama kana. Siitä koirasta, labradorinnoutaja Marleysta, tulee kolmentoista vuoden jokapäiväinen riesa. Otus on kermankeltainen ja todella iso, painaa laihuudestaan huolimatta 45 kiloa. Pään sisällöstä kertokoot alituinen hösellys, potkut tottelevaisuuskoulutuksesta ja parantumaton tuhoamisvimma, joka kohdistuu sekä taloon että tavaroihin. Vauvoja Marley ei syö, vaikka ohikulkijat sellaista pelkäävät. Isäntä ja emäntä ovat koiraihmisiä, mutta tämä otus käy hermoille. Jykevä vahti tosin pelottelee ansiokkaasti kotikadun rikollisia. Kyllästyin Marleyn toinen toistaan hirveämpiin tempauksiin jo ennen kuin yöjuhlijoiden viimeinen saapumiserä kailotti rapussa. Sivuja oli ku...

Felix Francis, Gamble (2011). Jännitysromaani. Juoni on uudenlainen. Konnat yrittävät huijata itselleen sata miljoonaa euroa EU-tukia. Sivujuontakaan en ole tavannut dekkareissa. Päähenkilö on kyllä isän eli Dick Francisin peruja: laukkaratsastaja tylsissä sisätöissä kilpauransa jälkeen. Ei taida olla suositus, että vastoin tapojani arvasin yhden konnan melko pian. Kaveri oli alkuun liian viaton. Yllättäen hoksasin myös tyypin, joka palkkasi murhaajia. Viikatemies käy raa'asti käsiksi tyttöystävään – onko se Felixin tavaramerkki? Olen lukenut vain pari hänen kirjaansa, Bloodlinen   ja tämän. Ja Dead Heat   oli myös Felixin. Felix Francis, Gamble : a Dick Francis Novel by Felix Francis Michael Joseph 2011 ISBN 978-0-718-15665-7

Vielä kerran nuoruus ja kaikki se. Ankkalammikon suhteet ja sosiaaliluokat ja rahat. Nyt kuitenkin eri näkökulmasta. Selkeästi lopusta päin. Panin merkille syksyn tulon: Rakastin illan valoa joka oli niin kylläistä ja raskasta heinäkuun valoon verrattuna, rakastin haukien pyrstöniskuja kun ne tulivat kaislaisiin lahtiin saalistamaan viilenevässä vedessä – – Samanlaisia maisemia Kjell Westö on katsellut kuin minäkin. Iltoja ennen kuin säkkipimeä putoaa. Tietysti kevään ja sydänkesän öiden (kuinka pohjoisesta vuorokauden tajuni on kotoisin?) hitaasti hiipuva keltainen valo on kuva tai miksi sitä voisi sanoa; niin visuaalisen on kai pakko olla kuva. Ja se mikä oli nuoruus voi avautua silmien eteen vanhuuden kynnyksellä. – – ohjelma herätti pelkoa elämän arvaamattomuutta, kuolemaa ja lopullista yksinäisyyttä kohtaan – – miten oudolta oli tuntunut nähdä rikinkeltainen taivas niin pitkän tauon jälkeen – – olin kokenut myös sovituksen tunteen maatessani ja katsellessani ul...

Ensimmäiset kuusi vuotta uudessa maassa olivat hukkuvan taistelua, päiväkirjuri toteaa. Maa on Ruotsi ja päiväkirja alkaa vuodesta 1946. Kirjailija ja tutkija Zenta Mauriņa ja hänen puolisonsa Konstantīns Raudive lähtivät Riiasta vuonna 1944. He pakenivat Saksaan neuvostoliittolaisten miehittäjien tieltä. Julkaistujen muistiinpanojen ensimmäisillä sivuilla pariskunta tulee laivalla Saksasta Ruotsiin. Mauriņan kaltaisia ihmisiä on vanhastaan totuttu sanomaan emigranteiksi eikä pakolaisiksi, turvapaikanhakijoiksi tai maahanmuuttajiksi. (Emigrantti kuulostaa hienolta. Ruhtinas juo samppanjaa Pariisissa.) Epätoivoinen yrittäminen palkitaan lopulta menestyksellä. Zenta Mauriņan tie vie täisaunasta – nöyryyttävä kokemus on näille laivalta tulijoille pakollinen – Uppsalan yliopiston kateederiin. Hän tekee sen pyörätuolista käsin. Viisivuotiaana sairastettu polio vammautti loppuiäksi. Kaikki eivät jaksa taistella. Päiväkirjan kakkososassa Mauriņaa järkyttää se, että moni em...

Seppo Jokinen esittelee tärkeitä romaanihenkilöitä ratavarressa. Tarkasti ottaen Jämsän asemalla ja sitten tasoristeyksessä joku kilometri Tampereelle päin. Aika: torstai 23. marraskuuta 2017 kello 16.53,15 lähtien. Varsinainen tarina alkaa perjantaina 13. huhtikuuta 2018. Paikka on Tampere, ja jos nytkin määritellään tarkemmin, työkaverit juhlivat komisario Sakari Koskisen ja rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin tupareita. Pari on ostanut talon melkein rannasta Iidesjärven eteläpuolelta. Työkaveri, naapuri tai muu uhri Komisario Koskinen joutuu hoitamaan työyhteisön ihmissuhteita, ja se on paljon hankalampaa kuin esimiestaitojen opiskelu päällystökurssilla. Rikoskonstaapeli Veli-Pekka Simo kokee, että työkaverit kiusaavat. Tilanne on paha: konstaapelin tekee mieli kävellä ulos, kun palaverissa irvaillaan kaikkien kuullen, ja työvuoroon lähtö on käynyt vastenmieliseksi. Kiusaaminen on yksi Jokisen teemoista, ja hän näpäyttää: Ihminen on laumaeläin siinä missä vaikkap...

Ihminen ei voi ajatella hyvin, rakastaa hyvin, nukkua hyvin, jollei ole syönyt hyvin. Tarvitaan välttämättä viisi sataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta. Virginia Woolf toimitti Oma huone -kirjan luennoistaan. Sen ajatukset voisi tiivistää näihin kahteen lauseeseen. Puhujan täytyy palkita kuulijat siitä, että he pynttäytyvät ja lähtevät kotoa. Kirjanostajakaan ei tyydy kansitettuun liuskaan, vaan tahtoo reilun vastineen rahoilleen. Muuten Virginia olisi voinut jättää sikseen koko retken, joka ulottuu keskiajalta diktaattori Mussolinin lausuntoihin. Ja Shakespeare ja sen sisko... Eikö ihmeellinen William ole nykykäsityksen mukaan lähes yhtä fiktiivinen kuin tämä Judith? Pääasia oli saada esitys kasaan. Tekstit kiskaistiin mistä vain kyettiin. Lähdetään vihdoinkin eteenpäin Oma huone   on tunnettu ja paljon siteerattu. Nyt alkoi vaivata se, että Virginia piti luentonsa ja julkaisi esseensä, kun maailmansodasta oli kymm...

Aristokraatti? Kyllä. Lordin tyttären olisi kuitenkin pitänyt olla poika, jotta hän olisi voinut periä suvun kivikartanon. Naisrakkauden ikoni? Ehkä. Dramaattisin suhde alkoi huhtikuun 18. päivän iltana 1918. Suuri kirjailija, mieluiten runoilijana tunnettu? Ei. Osa kirjoista myi loistavasti, mutta kyvyt eivät riittäneet klassikoksi. Rikkaiden tyttöjen tunteet Kesällä 1920, kaksi vuotta ratkaisevan illan jälkeen, kirjailija Vita Sackville-West tarttui vihkoon, jossa oli vanhoja tekstiluonnoksia, ja ryhtyi kirjoittamaan omaelämäkertaa. Hän kuvaili lapsuuttaan, varttumista hienostopiireissä ja avioliittoa diplomaatti Harold Nicolsonin kanssa. Varsinainen aihe oli kahden nuoren naisen hullaantuminen toisiinsa. Violet Trefusis (omaa sukua Keppel ) tutustui Vitaan, kun tytöt olivat toisella kymmenellä. Vitaa kiinnostivat koirat, kanit ja muu Violetin mielestä tylsä. Kumpikin piti samoista kirjoista ja leuhki esi-isillään. Kun molemminpuoliset tunteet sitten leimahtivat ...

– kun Valkeakosken, Kaipolan ja Kauttuan paperikoneitten teloihin joutuu tuntemattomalla tavalla vieraita teräsesineitä – – kun suo-ojituskaterpillarit ja metsätraktorit lentävät öisin ilmaan metsissä ja henkilöautot palavat soihtuina pysäköintipaikoilla, vasta silloin voidaan puhua luonnonsuojelusta. Näin julisti Pentti Linkola 1970-luvun alussa ja vieroitti minut kertaheitolla luonnonsuojelijoista. En hyväksynyt sabotaaseja. Enkä tietenkään tappamista, kun Linkola alkoi suositella tuliaseita väestön harventamiseen. Jotkut väittävät, että Linkola provosoi eikä tarkoittanut kaikkea, mitä esitti. Vaan sanasta miestä. Sielunmaiseman suojelua Linkola näyttää olevan kylänraitilla mukava ihminen, mutta elämäntarinassa kulkee kireä lanka: ulkopuolisuus, omapäisyys, raivo ja masennus. Hänenkin kohdallaan ajattelen, ettei ideologian perusteeksi riitä, että näkee maailman oman sielunmaisemansa läpi. Asia voi sinänsä olla kannatettava, mutta toimintaan ilmaantuu vääristymiä. ...

Kansi: Mika Tuominen Kun kalastaja Pentti Linkola muutti talvella 1960 Päijänteelle, hän saapui lapsuuteni ja nuoruuteni maisemiin. Linkola haki morsiamensa pyörällä naapuripitäjän asemalta, ja Aliisa istui tangolla. (Ehkä se oli hauskaa iltamista tullessa, mutta näillä oli matkaa kymmeniä kilometrejä.) Seurasin Kissakulman yltiöradikaalin edesottamuksia median kautta, niin kuin nykyään sanotaan. Rantamme ei ollut Päijännettä ja väliin mahtui kyliä. Väestönkasvusta oli koulutytön mielestä turha vouhottaa. Bilsan tunneilla selostettiin, miten lajin kanta romahtaa äkkiä, kun populaatio kasvaa liian tiheäksi ja taudit leviävät. Hissan kirjat taas marssittivat armeijoita vuosisadasta toiseen. Saatoin vain toivoa, että oma elinaikani osuisi turvalliseen jaksoon. Taistelu vesijohtoa ja autoa vastaan Noin puoli vuosisataa myöhemmin luen Riitta Kylänpään kirjaa Pentti Linkola – ihminen ja legenda   ja vertailen tarinaa omiin vaiheisiini. Ymmärsin pienestä pitäen, ...

Felix Francis, Bloodline (2012). Jännitysromaani. Harva kirjailija rakentaa näin epätavallisen ympäristön: päähenkilö selostaa laukkakilpailuja television suorissa lähetyksissä ja juontaa muita aihepiirin ohjelmia. Felix Francis selviää hyvin, jos hänet asetetaan tusinadekkaristien rinnalle. Ehkei häntä pitäisi verrata maineikkaaseen isäänsä Dick Francisiin tai oikeammin maineikkaisiin vanhempiinsa. Francisin pariskunnasta on sanottu, että maisterivaimo kirjoitti hevosmiehen kirjat. Vuorenvarmaa tietoa ei ole, mutta moni pitää väitettä brittiläisten kustantamopiirien parhaiten säilyneenä salaisuutena. Romaanihenkilön talokaupat Vanha Dick oli alan kulttinimi, jonka teosten ominaislaatua on liki mahdoton tavoittaa. Sitä tässä kuitenkin yritetään, ja vaikka Dick-fani olisi periaatteessa kuinka myötämielinen, hän huomaa etsivänsä puutteita. – Kehittelisi poika toisenlaisia luonnetyyppejä, mutisen. – Dickillä oli näitä itsekseen viihtyviä, ensi näkemältä kovin tavallisia mieh...

Runotyttö Emilian tarina oli kesken.  L. M. Montgomery oli välillä innostunut kirjoittamaan  Sinisen linnan , joka ilmestyi 1926. Lisäksi hänen miehensä oli valittu papiksi toiseen seurakuntaan. Muutto ja uusiin oloihin sopeutuminen keskeyttivät luovan työn. Hienompi pappila, sähkövalo ja raitiovaunu kaupunkiin miellyttivät. Pastorskan toimenkuva sisälsi kuitenkin runsaasti velvollisuuksia, ja se väsytti ja ärsytti yhtä paljon kuin entisessäkin paikassa. Aviomiehen mielenterveys ei kohentunut. Myös omat tunnelmat painuivat alakuloisiksi. Kun Emily's Quest   eli Runotyttö etsii tähteään   oli pitkän pakertamisen jälkeen valmis – korjaamaton ensimmäinen versio siis – Montgomery uskoutui päiväkirjalleen: Luojan kiitos, että se on Emilia-sarjan viimeinen. Muistiinpanoon jää aina sen hetken fiilinki. Arvioidessaan myöhemmin tuotantoaan Montgomery piti sekä Emilia-kirjoja   että Sinistä linnaa   mieluisina töinä. Anna-sarjasta Kotikunnaan R...

Minun on tietysti kirjoitettava siihen jatkoa, totesi L. M. Montgomery päiväkirjassaan, kun Emily of New Moon   tuli valmiiksi. Kun Emily Climbs   eli Runotyttö maineen polulla   oli sitten aikanaan paperilla, kirjailija mietti, että se oli puolta huonompi kuin ykkösosa. Kirja tuli markkinoille elokuussa 1925. Lähes kaikki arvostelut olivat myönteisiä. Maud Montgomeryn opinnot Tekijän opiskeluvuodet ja sanomalehdessä työskentely näkyvät Emilian tarinan kakkososassa. Lopetettuaan koulun Maud päätti lukea opettajaksi, jotta pystyisi tarpeen tullen elättämään itsensä. Pänttäämisen, koti-ikävän ja surkean täysihoitolan lisäksi opiskelijaelämään kuului hauskanpitoa ystävättärien kanssa sekä iltahuveja, joista nuoret miehet saattelivat kotiin. Ensimmäinen päivä kyläkoulun opettajana jännitti, mutta sitten työ sujui. (Maud oli tottunut pitämään pyhäkoulua ja esiintymään, ja kirjailijana hänestä sukeutui puhuja, joka valloitti helposti tuhatpäisen kuulijakunnan.) ...

Kirjailijan mies on syvästi masentunut ja sanoo, että tekisi itsemurhan jos uskaltaisi. Työn alla oleva käsikirjoitus vaikuttaa paremmalta kuin bestsellerit, joiden sankarittareen kirjailija on jo kyllästynyt. Hän nauttii tapahtumista luodessaan niitä – elää ne, kertoo päiväkirja. Hän pakenee arkea tarinaansa. Luo jollain tasolla itseään uudestaan. Näin syntyy punatukkaisen Annan rinnalle toinen L. M. Montgomeryn suosikkihahmo: sanojen lumoama orpotyttö Emilia, joka päätyy sukulaisten tykö Uusi Kuu -nimiseen maalaistaloon. Alkukirjainten takana piilottelevat etunimet Lucy Maud. Lukijanmieleni näkee kirjailijan kahtena: L. M. Montgomery on julkkis, Maud puolestaan yksityiselämän kynäilevä neiti ja tarmokas papinrouva. Kirjoittavan tytön unelmat Kun Emily of New Moon   ilmestyi elokuun lopulla 1923, Montgomery totesi, että tapahtumat olivat keksittyjä, mutta Emilian sisäinen elämä kuvitelmineen ja leimahduksineen kuin hänen omansa. Emilia aikoo kuuluisaksi runoilij...

Yhä tämä naurattaa. Oikein hauska välipala lukutarjottimella. Eeva Tenhusen  dekkari Kuolema savolaiseen tapaan  ilmestyi 1976. Se huvitti meitä, joilla oli muualla kasvaneiden kokemuksia itäsuomalaisista. Ynnä isomummu Loviisa tai muu savolainen sivupersoona. Huumorintajuisina myös sikäläiset osasivat hymyillä Kotajärven miehelle, joka piti tapanaan lainata lukemista kylän postilaatikosta. Sudeettisavolainen Poeka voi edelleen tulla vastaan pääkaupunkiseudun asiakaspalveluissa. Nuoren vakaumuksen rintaäänellä Kirjan vahva aikaleima on sen toinen vitsitaso, joka avautuu kyllä niillekin, jotka ovat käyneet peruskoulun eivätkä ole koskaan nähneet ilmielävää taistolaista. Kuopion taakse on päätynyt esimerkiksi Raina Ahonen, joka – – koki sen ajan opiskelijapiireissä väistämättömän poliittisen herätyksen, muuttui tosikkomaiseksi valistajaksi, yritti lähetyskutsun saaneen saarnaajan epätoivoisella uskonvimmalla muokata meidänkin porvarillisia katsomuksiamme a...