Aamulyhyet

Joskus elämä on kirjaimellisesti kuin romaanista: et ole ensin uskoa tapahtumaa todeksi. Kjell Westö kertoo Rikinkeltaisen taivaan  loppupuolella henkilönsä isästä, joka asuu hoitokodissa: "Mukavaa että tulit, siitä on kauan kun kävit viimeksi, hän tervehti vaikka olin ollut siellä edellisenäkin päivänä. Ensimmäisten viiden, kymmenen minuutin aikana – – hän saattoi kuulostaa siltä kuin tietäisi mitä elämässämme ja maailmassa tapahtui, ja syntyi illuusio että me jaoimme saman todellisuuden. – – kun viisi tai kymmenen minuuttia oli kulunut, hän katsoi minua ja hymyili ja sanoi mukavaa että tulit, siitä on kauan kun kävit viimeksi, ja seuraavaksi hän kertoi samat asiat kuin äsken – –." Kun jouduin itse vastaavaan tilanteeseen, ymmärsin ettei muistisairasta voisi paremmin kuvata. Kevään korvalla soitin tutulle tositosivanhalle rouvalle hänen merkkipäivänään. Hänen aloituksensa ihmetytti hiukan.    – Onko siellä kaunis ilma? Olin esittäytynyt ja aioin onnitella ...

Vielä kerran nuoruus ja kaikki se. Ankkalammikon suhteet ja sosiaaliluokat ja rahat. Nyt kuitenkin eri näkökulmasta. Selkeästi lopusta päin. Panin merkille syksyn tulon: "Rakastin illan valoa joka oli niin kylläistä ja raskasta heinäkuun valoon verrattuna, rakastin haukien pyrstöniskuja kun ne tulivat kaislaisiin lahtiin saalistamaan viilenevässä vedessä – –" Samanlaisia maisemia Kjell Westö on katsellut kuin minäkin. Iltoja ennen kuin säkkipimeä putoaa. Tietysti kevään ja sydänkesän öiden (kuinka pohjoisesta vuorokauden tajuni on kotoisin?) hitaasti hiipuva keltainen valo on kuva tai miksi sitä voisi sanoa; niin visuaalisen on kai pakko olla kuva. Ja se mikä oli nuoruus voi avautua silmien eteen vanhuuden kynnyksellä: "– – ohjelma herätti pelkoa elämän arvaamattomuutta, kuolemaa ja lopullista yksinäisyyttä kohtaan – – miten oudolta oli tuntunut nähdä rikinkeltainen taivas niin pitkän tauon jälkeen – – olin kokenut myös sovituksen tunteen maatessani ja katsel...