Runotyttö Emilian tarina oli kesken. L. M. Montgomery oli välillä innostunut kirjoittamaan Sinisen linnan, joka ilmestyi 1926.
Lisäksi hänen miehensä oli valittu papiksi toiseen seurakuntaan. Muutto ja uusiin oloihin sopeutuminen keskeyttivät luovan työn.
Hienompi pappila, sähkövalo ja raitiovaunu kaupunkiin miellyttivät. Pastorskan toimenkuva sisälsi kuitenkin runsaasti velvollisuuksia, ja se väsytti ja ärsytti yhtä paljon kuin entisessäkin paikassa.
Aviomiehen mielenterveys ei kohentunut. Myös omat tunnelmat painuivat alakuloisiksi.
Kun Emily's Quest eli Runotyttö etsii tähteään oli pitkän pakertamisen jälkeen valmis – korjaamaton ensimmäinen versio siis – Montgomery uskoutui päiväkirjalleen: Luojan kiitos, että se on Emilia-sarjan viimeinen.
Muistiinpanoon jää aina sen hetken fiilinki.
Arvioidessaan myöhemmin tuotantoaan Montgomery piti sekä Emilia-kirjoja että Sinistä linnaa mieluisina töinä. Anna-sarjasta Kotikunnaan Rilla sykähdytti edelleen.
Yksin vinttikamarissa
ja metsäpolulla
Seitsemäntoistavuotias Emilia olisi päässyt New Yorkiin ja saanut apulaisen paikan lehden toimituksessa. Sen sijaan hän asettuu sukulaisten luo hiljaiseen Uuden Kuun taloon ja ryhtyy tavoittelemaan
Maud jäi auttamatta yksin. Seurana oli jääräpäinen vanha isoäiti.
Iltakirkon tai lukuseuran jälkeen riitti kyllä ajeluttajia, mutta romanssit päättyivät rukkasiin. Jos ei tahtonut emännäksi, miesmarkkinoilla oli niukasti valinnan varaa.
Lukuseura oli ainoa maallinen huvitus. Jäsenet ostivat yhteisiä kirjoja, joita sai lainata, ja pitivät esitelmiä.
Jäljelle jäi työ ja – ellei myrskynnyt tai ollut kuraa tai lunta – kävelyretket. (Lover's Lane oli oikeasti olemassa. Mikähän se on suomeksi? En ole lukenut Anna-kirjoja.)
Samoin kuluvat Emilian päivät ja vuodet. Hänellekin karttuu maineen ohessa rahaa. Sitten alkaa syntyä ensimmäinen romaani.
Emilian kosijat eivät ole aivan niin kaukaa haettuja kuin luulisi. "Kuninkaallisen kihlauksen" tekijä ei sentään tullut kosimaan Maudia, joka kirjoitti tarinaan uuden lopun toimituksessa kadonneen tilalle.
Runotyttö on tekijänsä
sielun kuva
Montgomery löysi taas päiväkirjoistaan valmista aineistoa, jolla voi kasvattaa vaikeasti syntyvän teoksen sivumäärää.
Runotyttö etsii tähteään on paljon kesympää tekstiä kuin se tuskaisen masennuksen virta, joka vyöryy Maudin päiväkirjamerkinnöissä pitkinä talvina, kun pyryn jälkeen ei aina saa ulko-ovea auki.
Silti myös Emiliaa ahdistaa. Maudin sanoin:
Toisella kymmenellä oleva ymmärtämätön tyttölapsikin vaistosi, että oltiin toden äärellä.
(Oikeastaan taisin sen ikäisenä kuvitella, että kirjailijat ammentavat suoraan omasta elämästään, mitä nyt vaihtavat nimiä ja naamioivat tapauksia, ettei kukaan suutu. Asiat, jotka heti arvasi keksityiksi, olivat sitten erikseen.)
Pakko saada Emilia
naimisiin
Lukijat odottivat, että loppu olisi onnellinen, eikä Montgomery itsekään pitänyt kirjoista, jotka päättyivät surullisesti.
Kuvittelen, miten Emily Climbs on sitä vaille valmis, että Emily ja Teddy saavat toisensa. Maud asettuu kirjoittamaan, mutta juonen viimeinen käänne tuntuu ylivoimaisen suurelta urakalta.
Siispä Teddy viheltää muitta mutkitta, ilman selityksiä, niin kuin huolettomina nuoruusvuosina. Emilia menee puutarhaan ja – vips! – parin sivun jälkeen ollaan kihloissa.
Aiemmin tarinassa Emilian ystävätär Ilse päätyy miltei vihille Teddyn kanssa. Häiden valmistelu kuvataan siivouksesta ja ruuanlaitosta alkaen. Emiliasta tehdään morsiusneito.
Tapahtumat tuovat mieleen Maudin omat häät.
Maud oli tyytyväinen vihkiseremonioiden ajan, vaikka ei rakastanut miestään.
Upeasta päivällisestä ei sitten mennyt palaakaan alas. Morsian istui pöydässä synkän epätoivon vallassa, koska olisi halunnut karata ja peruuttaa koko avioliiton.
Trilogia on luettu läpi,
jatkoa odotellaan
Pitäisiköhän lukea Montgomerylta jotain muutakin fiktiota? Kotikunnaan Rilla ehkä. Sininen linna saa uteliaaksi, koska kirjailija itse piti siitä niin paljon.
Jospa vartoan, että Emilia Kent : runotytön tarina jatkuu ilmestyy ja tulee kirjastoon. Ennen sitä luen jotain aivan toisenlaista, ettei nuortenkirjallisuus ala vallan tökkiä.
L. M. Montgomery, Runotyttö etsii tähteään
Alkuteos Emily's Quest (1927)
Suomentanut Laine Järventaus-Aav
WSOY 1992 (8. painos, 1. painos 1949)
ISBN 951-0-18394-6
Talven mittaan olen lueskellut myös L. M. Montgomeryn päiväkirjoja: Complete Journals I ja II sekä Selected Journals III–V.
Lisäksi hänen miehensä oli valittu papiksi toiseen seurakuntaan. Muutto ja uusiin oloihin sopeutuminen keskeyttivät luovan työn.
Hienompi pappila, sähkövalo ja raitiovaunu kaupunkiin miellyttivät. Pastorskan toimenkuva sisälsi kuitenkin runsaasti velvollisuuksia, ja se väsytti ja ärsytti yhtä paljon kuin entisessäkin paikassa.
Aviomiehen mielenterveys ei kohentunut. Myös omat tunnelmat painuivat alakuloisiksi.
Kun Emily's Quest eli Runotyttö etsii tähteään oli pitkän pakertamisen jälkeen valmis – korjaamaton ensimmäinen versio siis – Montgomery uskoutui päiväkirjalleen: Luojan kiitos, että se on Emilia-sarjan viimeinen.
Muistiinpanoon jää aina sen hetken fiilinki.
Arvioidessaan myöhemmin tuotantoaan Montgomery piti sekä Emilia-kirjoja että Sinistä linnaa mieluisina töinä. Anna-sarjasta Kotikunnaan Rilla sykähdytti edelleen.
Yksin vinttikamarissa
ja metsäpolulla
Seitsemäntoistavuotias Emilia olisi päässyt New Yorkiin ja saanut apulaisen paikan lehden toimituksessa. Sen sijaan hän asettuu sukulaisten luo hiljaiseen Uuden Kuun taloon ja ryhtyy tavoittelemaan
mainetta ja menestystä – ja vielä jotain muuta.Mieleen tulee etsimättä Maudin paluu oikolukijan työstä kotikylälle. Yritteliäät ikätoverit olivat lähteneet toimeentulon perässä kaupunkiin tai länteen, ja moni tyttö oli jo naimisissa lapsiparvi ympärillään.
– – hän kirjoitti, koska häntä ajoi siihen sisäinen pakko.
Maud jäi auttamatta yksin. Seurana oli jääräpäinen vanha isoäiti.
Iltakirkon tai lukuseuran jälkeen riitti kyllä ajeluttajia, mutta romanssit päättyivät rukkasiin. Jos ei tahtonut emännäksi, miesmarkkinoilla oli niukasti valinnan varaa.
Lukuseura oli ainoa maallinen huvitus. Jäsenet ostivat yhteisiä kirjoja, joita sai lainata, ja pitivät esitelmiä.
Jäljelle jäi työ ja – ellei myrskynnyt tai ollut kuraa tai lunta – kävelyretket. (Lover's Lane oli oikeasti olemassa. Mikähän se on suomeksi? En ole lukenut Anna-kirjoja.)
Samoin kuluvat Emilian päivät ja vuodet. Hänellekin karttuu maineen ohessa rahaa. Sitten alkaa syntyä ensimmäinen romaani.
Emilian kosijat eivät ole aivan niin kaukaa haettuja kuin luulisi. "Kuninkaallisen kihlauksen" tekijä ei sentään tullut kosimaan Maudia, joka kirjoitti tarinaan uuden lopun toimituksessa kadonneen tilalle.
Runotyttö on tekijänsä
sielun kuva
Montgomery löysi taas päiväkirjoistaan valmista aineistoa, jolla voi kasvattaa vaikeasti syntyvän teoksen sivumäärää.
Runotyttö etsii tähteään on paljon kesympää tekstiä kuin se tuskaisen masennuksen virta, joka vyöryy Maudin päiväkirjamerkinnöissä pitkinä talvina, kun pyryn jälkeen ei aina saa ulko-ovea auki.
Silti myös Emiliaa ahdistaa. Maudin sanoin:
– – elämä näyttää jollakin tavalla kielteiseltä. Iloitsen siitä ylimalkaan ja minulla on monia hyviä hetkiä. Minulla on menestykseni, ainakin jonkinlainen. Mutta kaiken alla on kammottava tyhjyyden tunne.Keskikoulussa luin Runotyttö-kirjat peräperää. Ykkösosa vaikutti lapselliselta ja kakkosesta pidin eniten. Viimeinen osa tuntui ihan erilaiselta kuin muut: pitkästytti melkein, mutta raotti jotenkin ovea aikuisten maailmaan.
Toisella kymmenellä oleva ymmärtämätön tyttölapsikin vaistosi, että oltiin toden äärellä.
(Oikeastaan taisin sen ikäisenä kuvitella, että kirjailijat ammentavat suoraan omasta elämästään, mitä nyt vaihtavat nimiä ja naamioivat tapauksia, ettei kukaan suutu. Asiat, jotka heti arvasi keksityiksi, olivat sitten erikseen.)
Pakko saada Emilia
naimisiin
Lukijat odottivat, että loppu olisi onnellinen, eikä Montgomery itsekään pitänyt kirjoista, jotka päättyivät surullisesti.
Kuvittelen, miten Emily Climbs on sitä vaille valmis, että Emily ja Teddy saavat toisensa. Maud asettuu kirjoittamaan, mutta juonen viimeinen käänne tuntuu ylivoimaisen suurelta urakalta.
Siispä Teddy viheltää muitta mutkitta, ilman selityksiä, niin kuin huolettomina nuoruusvuosina. Emilia menee puutarhaan ja – vips! – parin sivun jälkeen ollaan kihloissa.
Aiemmin tarinassa Emilian ystävätär Ilse päätyy miltei vihille Teddyn kanssa. Häiden valmistelu kuvataan siivouksesta ja ruuanlaitosta alkaen. Emiliasta tehdään morsiusneito.
Tapahtumat tuovat mieleen Maudin omat häät.
Maud oli tyytyväinen vihkiseremonioiden ajan, vaikka ei rakastanut miestään.
Upeasta päivällisestä ei sitten mennyt palaakaan alas. Morsian istui pöydässä synkän epätoivon vallassa, koska olisi halunnut karata ja peruuttaa koko avioliiton.
Trilogia on luettu läpi,
jatkoa odotellaan
Pitäisiköhän lukea Montgomerylta jotain muutakin fiktiota? Kotikunnaan Rilla ehkä. Sininen linna saa uteliaaksi, koska kirjailija itse piti siitä niin paljon.
Jospa vartoan, että Emilia Kent : runotytön tarina jatkuu ilmestyy ja tulee kirjastoon. Ennen sitä luen jotain aivan toisenlaista, ettei nuortenkirjallisuus ala vallan tökkiä.
L. M. Montgomery, Runotyttö etsii tähteään
Alkuteos Emily's Quest (1927)
Suomentanut Laine Järventaus-Aav
WSOY 1992 (8. painos, 1. painos 1949)
ISBN 951-0-18394-6
Talven mittaan olen lueskellut myös L. M. Montgomeryn päiväkirjoja: Complete Journals I ja II sekä Selected Journals III–V.
Runotyttö-kirjojen nimien suomentaja onnistui, oli hän sitten kääntäjä itse tai kustannustoimittaja. Tuli mieleen, että oli neronleimaus irrottaa kirjat Emilian nimestä. Runotyttö on yleistys, ja se puhuttelee kaikkia, joita kirjoittaminen innostaa.
VastaaPoista