Aamulyhyet

Huvittavaa että kun lopulta syvennyn luovuuteen ja sairauteen, minulla on nenäliina käden ulottuvilla ja vilunväreet kulkevat selässä. Kommentoija pohdiskeli taannoin, purkaako kirjailija työssään oman elämänsä sairauskertomusta ja etsiikö lukija tautejaan kirjoista. Hän viittasi Riitta Jalosen artikkeliin "Mielen ja ruumiin luova liitto". Se on julkaistu teoksessa Taide ja taudit , joka on syntynyt Tampereen yliopiston luentosarjan pohjalta. Lääkisläiset ja humanistit ovat harrastaneet tieteidenvälistä yhteistyötä. "Kirjat ovat sairauksia ja sairaudet kirjoja", sanoo Jalonen. Sairaalassa on "hidasta ja vapaata aikaa", jolloin "olemassaolon tuntu syvenee". Kun ajatus sivuaa kuolemaa, herää kysymys identiteetistä, siitä kuka ihminen on. "Jollakin lailla ennen kuolemaa se olisi saatava selville." Potilas rakentaa minuuden, jossa sairastumisen paikoiltaan sysäämät palat ja uudet oivallukset asettuvat limittäin. Tai par

Sairauksien ja kirjojen yhteyttä innosti tutkimaan kommentti, jonka sain parin viikon takaiseen Otto-syndrooma -merkintään. En ole aiemmin pohtinut luovuuden syviä syntyjä, mutta kirjallisuustieteilijöille tämä on vanha juttu. Heti tuli mieleen teos, jonka nappasin kirjaston kierrätyslaatikosta: Salaamatta –  kirjallisia muistikuvia ja löytöjä . Antikvariaatissa kirjasta oli pyydetty ensin 3,5 ja sitten 1 €. Muisti oli oikeilla jäljillä. Ritva Haavikko tarkastelee artikkelissa "Kirjoittavat lapset" useita kirjailijaksi kasvamisen psykologisia ja sosiaalisia edellytyksiä. Merkittävä tekijä on lapsuudessa tapahtunut järkytys tai katastrofi. Olennainen edellytys on sanataiteen muototaju eli "kyky hahmottaa ja omaksua kirjallisuuden lajien struktuureja, juonikaavoja ja muotoelementtejä". Tämä kirjailijan erityislahjakkuus periytyy samoin kuin yleinen kielellinen lahjakkuus. Geenejä tärkeämpi on Haavikon mielestä kuitenkin ympäristö. Jos haluat l

Kirjaston hyllyjen välissä tuntuu oudolta, koska mikään ei houkuttele. Palautettuja tai ihan uusia on kaikki paikat täynnä. Vaan ei. Joskus tuon kotiin matalan riskin kirjan: tuttu tekijä, niin ohut että maito ja leipä sopivat kassiin, helppo palauttaa luukusta. Sillä tavoin lähti mukaan Claes Anderssonin romaani Oton elämä . Psykiatri Anderssonin romaanihenkilö Otto tarjosi terapeuttisen minä en olekaan ainoa -kokemuksen: Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisesti huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Huvittuneena nimesin lukuhaluttomuuteni Otto-syndroomaksi. Oireet ovat niin pahat, että vieron myös tietokirjoja. Ohitan elämäkertahyllyn, josta ikäiseni naiset kaiva