Nuoreen perheeseen tulee ensin koira ja sitten kolme lasta. Ajan mittaan hankitaan lisää eläimiä: sammakot esimerkiksi ja niiden ruokaa eli sirkkoja. Ehkä ne ovat Floridassa tavallisia lemmikkejä.
Kun uusi työpaikka vie Pennsylvaniaan, tontilla näkee kaikkea haisunäädistä hirviin. Pihalle otetaan ruoputtamaan muutama kana.
Siitä koirasta, labradorinnoutaja Marleysta, tulee kolmentoista vuoden jokapäiväinen riesa. Otus on kermankeltainen ja todella iso, painaa laihuudestaan huolimatta 45 kiloa.
Pään sisällöstä kertokoot alituinen hösellys, potkut tottelevaisuuskoulutuksesta ja parantumaton tuhoamisvimma, joka kohdistuu sekä taloon että tavaroihin. Vauvoja Marley ei syö, vaikka ohikulkijat sellaista pelkäävät.
Isäntä ja emäntä ovat koiraihmisiä, mutta tämä otus käy hermoille. Jykevä vahti tosin pelottelee ansiokkaasti kotikadun rikollisia.
Kyllästyin Marleyn toinen toistaan hirveämpiin tempauksiin jo ennen kuin yöjuhlijoiden viimeinen saapumiserä kailotti rapussa. Sivuja oli kuitenkin jäljellä niin vähän, että luin loppuun.
Muistelin ravimiestä, joka sanoi, ettei kannata tuhlata elämäänsä sekopäisen konin kanssa tappelemiseen, kun maailmasta löytyy yhtä nopeita, jotka pystyy opettamaan toimiviksi.
Mies oli kiintynyt hevosiinsa, mutta asetti rajat sille, kuinka paljon vaivaa ja suoranaista vaaraa eläin sai aiheuttaa.
John Grogan, Marley ja minä
Suomentanut Ulla Selkälä
WSOY 2007
ISBN 978-951-0-32415-8
Otin Marleyn tarinan kirjaston kierrätyksestä, koska suurin osa tuntemistani koirista on ollut labradorinnoutajia.
Kaukana Marleyn sortista tosin: opaskoiria, joista kouluttaja sanoi, että ne menevät ahteri edellä puuhun, jos hän pyytää.
Käyttäjälle vaihdettiin kerran sopivampi koira. Tien päällä valjaissa nuori uros kiskoi melkein käsivarren irti. Sisällä se ei väistänyt, vaan seisoi kulkureitillä, kun näkövammainen marssi keittiöstä työhuoneeseen.
– Minä kompastun vielä tuohon eläimeen, ystäväni kauhisteli. – Lennän nurin ja halkaisen kalloni.
Kuvan koira hoiti työnsä mallikkaasti. Opaskoiralle ei saa opettaa temppuja, mutta käskystä haukkuminen oli hyödyllinen taito.
Yksin asuvan miltei umpisokean naisen taloon pyrki myöhäinen tunkeutuja, joka luopui yrityksestään vasta sitten, kun labradorinnoutaja päästi kumean haukun.
Kun uusi työpaikka vie Pennsylvaniaan, tontilla näkee kaikkea haisunäädistä hirviin. Pihalle otetaan ruoputtamaan muutama kana.
Siitä koirasta, labradorinnoutaja Marleysta, tulee kolmentoista vuoden jokapäiväinen riesa. Otus on kermankeltainen ja todella iso, painaa laihuudestaan huolimatta 45 kiloa.
Pään sisällöstä kertokoot alituinen hösellys, potkut tottelevaisuuskoulutuksesta ja parantumaton tuhoamisvimma, joka kohdistuu sekä taloon että tavaroihin. Vauvoja Marley ei syö, vaikka ohikulkijat sellaista pelkäävät.
Isäntä ja emäntä ovat koiraihmisiä, mutta tämä otus käy hermoille. Jykevä vahti tosin pelottelee ansiokkaasti kotikadun rikollisia.
Kyllästyin Marleyn toinen toistaan hirveämpiin tempauksiin jo ennen kuin yöjuhlijoiden viimeinen saapumiserä kailotti rapussa. Sivuja oli kuitenkin jäljellä niin vähän, että luin loppuun.
Muistelin ravimiestä, joka sanoi, ettei kannata tuhlata elämäänsä sekopäisen konin kanssa tappelemiseen, kun maailmasta löytyy yhtä nopeita, jotka pystyy opettamaan toimiviksi.
Mies oli kiintynyt hevosiinsa, mutta asetti rajat sille, kuinka paljon vaivaa ja suoranaista vaaraa eläin sai aiheuttaa.
John Grogan, Marley ja minä
Suomentanut Ulla Selkälä
WSOY 2007
ISBN 978-951-0-32415-8
 |
| Opaskoira haukkuu emäntänsä. |
Otin Marleyn tarinan kirjaston kierrätyksestä, koska suurin osa tuntemistani koirista on ollut labradorinnoutajia.
Kaukana Marleyn sortista tosin: opaskoiria, joista kouluttaja sanoi, että ne menevät ahteri edellä puuhun, jos hän pyytää.
Käyttäjälle vaihdettiin kerran sopivampi koira. Tien päällä valjaissa nuori uros kiskoi melkein käsivarren irti. Sisällä se ei väistänyt, vaan seisoi kulkureitillä, kun näkövammainen marssi keittiöstä työhuoneeseen.
– Minä kompastun vielä tuohon eläimeen, ystäväni kauhisteli. – Lennän nurin ja halkaisen kalloni.
Kuvan koira hoiti työnsä mallikkaasti. Opaskoiralle ei saa opettaa temppuja, mutta käskystä haukkuminen oli hyödyllinen taito.
Yksin asuvan miltei umpisokean naisen taloon pyrki myöhäinen tunkeutuja, joka luopui yrityksestään vasta sitten, kun labradorinnoutaja päästi kumean haukun.
Kommentit
Lähetä kommentti