Ne söi närhiä

Kansi: Mika Tuominen

Kun kalastaja Pentti Linkola muutti talvella 1960 Päijänteelle, hän saapui lapsuuteni ja nuoruuteni maisemiin.

Linkola haki morsiamensa pyörällä naapuripitäjän asemalta, ja Aliisa istui tangolla. (Ehkä se oli hauskaa iltamista tullessa, mutta näillä oli matkaa kymmeniä kilometrejä.)

Seurasin Kissakulman yltiöradikaalin edesottamuksia median kautta, niin kuin nykyään sanotaan. Rantamme ei ollut Päijännettä ja väliin mahtui kyliä.

Väestönkasvusta oli koulutytön mielestä turha vouhottaa.

Bilsan tunneilla selostettiin, miten lajin kanta romahtaa äkkiä, kun populaatio kasvaa liian tiheäksi ja taudit leviävät. Hissan kirjat taas marssittivat armeijoita vuosisadasta toiseen.

Saatoin vain toivoa, että oma elinaikani osuisi turvalliseen jaksoon.

Taistelu vesijohtoa
ja autoa vastaan

Noin puoli vuosisataa myöhemmin luen Riitta Kylänpään kirjaa Pentti Linkola – ihminen ja legenda  ja vertailen tarinaa omiin vaiheisiini.

Ymmärsin pienestä pitäen, että luonto on arvo sinänsä. Olinhan syntyperäinen asukas korvessa, jonka laisia myöhemmät suojelijat halusivat puolustaa käsikranaateilla ja konetuliaseilla.

Olen elänyt Linkolan ihannoimassa työhevostaloudessa.

Vanhaemäntä ei jaksanut seurata aikaansa viljelyksessä eikä muussakaan. Niinpä oli itsestään selvää, että suunnilleen kymmenvuotias tyttö auttoi äitiään huuhtomaan lakanoita avannossa.

Pyykkiin ei liittynyt mitään ryysyrantadramatiikkaa. Varakkaissa taloissa työn hoiti piika, mutta menetelmä oli kutakuinkin sama.

Saunan muuripataan kannettiin vettä, joka kuumennettiin, ja vaatteita hangattiin puntussa (eli saavissa) käsin pyykkilautaa vasten. Se oli lämmintä, joskin raskasta työtä.

Keittämisen kestäviä liikuteltiin padassa pyykkipulikalla (sileäksi vuollulla paksulla kepillä).

Huuhteleminen kävi järvellä nopeasti, eikä vesiä tarvinnut kantaa mäkeä ylös.

Linkola vastusti sähkövaloa samoin kuin vesijohtoa, kodinkoneita, puhelinta, televisiota, omaa autoa ynnä muita hömpötyksiä.

Myös ihmiskunnan
vihollinen

Pentti ja Aliisa Linkolan huusholli oli hämäläisen mittapuun mukaan erikoinen.

Isäni oli paitsi pienviljelijä myös metsätyömies ja jonkin sortin kirvesmies. Siksi home ei haissut eikä lattiasienestä tiedetty. Linkola osti varjonpuoleisen vanhan rakennuksen ja kuivatti vielä verkot huoneessa.

Sitä en olisi arvannut, että Linkolan pirtissä syötiin närhiä. Toinen outo ruokalaji oli kettukeitto.

(Olavi Paavolainen sanoi Synkässä yksinpuhelussa, että päämajan herrat upseerit valittivat, koska mikkeliläinen ravintola tarjosi liian usein ketunlihaa. Mahtaako joskus tulla sellainen aika, että cityketut katoavat?)

Tavalliset äijät pyrkivät TVH:lle työttömyystöihin, eikä perhe joutunut torjumaan nälkää paskakukoilla. Hyvänen aika, närhessä on niin vähän syömistä, että paistaminen oli kalliin voin tuhlausta.

Linkolaa ei olisi saanut maantielle lapiotöihin. Hän vihasi yhteiskuntaa ja painui vaimo airoissa hyiselle Tehinselälle.

Maalainen ymmärsi
metsän kunnon

Eivätkö luonnonsuojelijat tajunneet, että maalla hirviteltiin avohakkuita? Ja mitä tavallinen isäntä on koskaan voinut politiikalle?

Kävelin lumisena 60-luvun aamuna pysäkille. Isä seisoi jonkun kylän miehen kanssa tienhaarassa – odottelivat kai maitoautoa, joka tuli ennen linjuria. He keskustelivat huolestuneeseen sävyyn.

– Mehtissä on jotain vikoa, kuulin isän sanovan. (Käännetään yleissuomeksi: metsissä on jotain vikaa.)

Siihen aikaanko lapsuuden naavaroikot hävisivät kuusista?

Toisaalta metsää myytiin, eikä ollut varaa istua itkemään puiden murheellista kohtaloa.

Pari kolme lehmänkantturaa, peltotilkut ja luontaistalous eivät riittäneet. (Totta kai syksyisin marjastettiin ja ympäri vuoden kalastettiin.) Piti maksaa rakennusvelka ja ruokkia ja vaatettaa iso perhe.

Lapsia koulutettiin, jos suinkin mahdollista. Ymmärrettiin, ettei mökeistä irtoaisi leipää jälkikasvulle. Pellonvaraussopimukset (ne kuuluisat peltopaketit) aloitettiin 1969.

Maalainen tarvitsi elämiseensä käteistä.

– Heiniäkö minä panen tytöille kainaloon, kun ne lähtee yhteiskouluun? naapurin isäntä valitti kerran.

Jatkuu