Aamulyhyet

Käännös on sama ja eri kirja kuin alkuteos.  Mika Waltarin pienoisromaani Neljä päivänlaskua   on kulkenut osaavan tyypin aivojen läpi. A Nail Merchant at Nightfall   soljuu kuin mikä tahansa teksti. Waltarin suomi on välillä outoa.  Alan Beesley kääntää map-readers, kun Waltari kirjoittaa 'metsänlukijat'. Olen melko varma, että sana tarkoittaa leimakirvestä heiluttavia Gutzeitin miehiä. Ehkei briteillä ollut vastaavia. Niin kuin ei Suomessa metsänvartijoita, paitsi mahdollisesti jossain kartanossa. (Olen perehtynyt vain pientilallisten metsän- ja riistanhoitoon.) A Nail Merchant at Nightfall   ei siis herättänyt tavallista kiukunsekaista halua vertailla käännöstä alkutekstiin. Törkeimmissä tapauksissa pää värkkää omasta aloitteestaan back translationia englanniksi. Suomentaja on silloin rynninyt ja kaatanut aitaa mennessään. Koska ikää on ehtinyt karttua, näen jo naamallani, että yhden toisen kirjan hook esimerkiksi on reaping hook 'sirppi' eikä '

Kirjailija ryhtyy etsimään verolippua, mutta löytääkin sydämensä. Vaikka sydän sykkii taas rinnassa, egyptiläiset pyörivät jatkuvasti kirjailijan ympärillä. Itsepäisin heistä, lääkäri Sinuhe, tahtoo välttämättä muistella kaikkea, mitä on kokenut ja menettänyt. Hanke ei kuitenkaan luonnistu, ja kirjailija matkustaa nuoruutensa kaupunkiin. Hän on kuullut taulusta, jossa kolmijalkainen mies vaeltaa maallisen elämän tuolla puolen, ja se on pakko saada omalle seinälle. Kevätauringon hohteessa kirjailija tapaa naisen. Sydän hypähtää vaikka tarkemmin katsoessa huomasin, että hänen silmissään päivänpaisteen sinen takana oli koko joukko tutkistelevaa surua, kuten usein sattuu viisaan naisen katsoessa silmiin vierasta miestä. Myöhemmin kirjailijan sydän löytyy surusilmäisen rouvan vuoteen alta. Silloin kirjailija on valmis kuuntelemaan Sinuhen kertomusta. Hän lähtee korpeen ja asettuu mummon vinttikamariin, jossa egyptiläiset viihtyvät: – – kaikki minussa hehkui ja paloi ja tunsin ai

Etusivulla näkyi olevan iso, lihava otsikko, jossa sanottiin, että arkkiherttua Ferdinand tai joku sen tapainen oli murhattu ties missä Sarajevossa – –. – Mitä se meitä liikuttaa? tokaisi Cornelia-neiti aavistamatta kuinka hirveätä vastausta kohtalo parhaillaan suunnitteli hänen kysymykseensä. L. M. Montgomery kuvaa nuortenromaanissa Kotikunnaan Rilla   yleistä suhtautumista – omaansakin – Sarajevon laukauksiin, jotka tappoivat Itävallan kruununprinssin ja hänen vaimonsa. Kesäkuun 1914 laukaukset johtivat pian sotaan. Kanada osallistui siihen brittien rinnalla. Emämaata kohtaan oli velvollisuuksia: "tämä on perheasia". Kuutamotansseista morsiameksi Romaanihenkilö Bertha Marilla Blythe on kirjan alussa viisitoistakesäinen pyryharakka, mutta tuskaiset sotavuodet kasvattavat hänestä aikuisen. Rilla hoitaa pikkuvauvaa, jonka äiti on kuollut ja englantilainen isä taistelee Euroopassa. Poikaa ei voi jättää äidin isotädille. Tämä pitää lapsista yhtä vähän kuin Rilla it

Yksi hylkääminen kuivetti luovuuden. Kevääseen 1946 asti Vita Sackville-West nautti runon tekemisestä. Suositusta runoteoksesta otettiin uusia painoksia, ja siitä sekä kootuista tuli palkinto. Sitten ihminen, joka oli onnellinen kirjoittaessaan runoja, lopetti kokonaan. Vita ei kyennyt puhumaan lopettamisen syystä pitkään aikaan. Päiväkirjassa se mainitaan vuonna 1950: "En usko, että kirjoitan enää koskaan runoa. Minut murskattiin sinä päivänä ikuisiksi ajoiksi – –." Kirjailijat järjestivät matineaa, jossa runoilijat lukisivat tuotantoaan. Kuningattaren oli määrä saapua kunniavieraaksi. Vita kuului komiteaan ja oli läsnä kokouksessa – eikä kukaan muista jäsenistä ehdottanut Vitaa yhdeksi esiintyjäksi. "– – runoni eivät olleet tarpeeksi hyviä", Vita totesi vuonna 1951 lohduttaessaan Eddy Sackville-Westiä , serkkuaan jonka kirjaa ei hyväksytty sadan parhaan joukkoon. (Vita ja hänen miehensä pääsivät mukaan.) "Se vaikutti minuun niin, etten ole kirjoittanu

Sanoin  Fanny Churberg -jutussani : Viekää lapset kuutamokeikoille. Pienetkin! Kuu paistaa jopa kivikaupungissa. Luontoelämykset jäävät mieleen loppuiäksi, ja kauneus ruokkii mieltä. Kuu oli aina läsnä omassa lapsuudessani. Muistan peltoaukean hanget täydenkuun valossa, kun piti mennä huusiin, navettaan tai saunaan. Kesällä iltapesu saattoi tarkoittaa uintia kuunsillalla. Isompana pistin sitkeltä, kun isä kylvi käsin vakasta. Siis merkkasin pienillä oksilla, mihin saakka jyvät lensivät. Tyyntyneen kevätillan vaalea Kuu seurasi työntekoa – tuulisella säällä kylvö ei onnistunut. Harva asuu järven rannalla tai voi muuten hoitaa kuutamoelämäänsä arkitoimien ohessa. Soisin kuitenkin mahdollisuuden sekä aikuisille että lapsille. Kahden viikon päästä huljuu pilvissä kultainen kiekko. Jos hyvin käy, taivas on selkeä ja täysikuu loistaa kuin tallilyhty pojan unisen niin kuin Einari Vuorelan runossa, josta kuva on jäänyt mieleen.

Fanny Churberg: Kuutamo, harjoitelma. Kiinnitän taiteilijoiden vaiheissa huomiota enteisiin ja uhmaan – lahjakkaan ihmisen nuoruuteen. Toinen merkittävä kohta on elämän puolimatkan krouvi, jonka edestä lähtee monta tietä. Erikoinen tyttö saappaissaan Taidemaalari Fanny Churberg (1845–1892) oli perinyt isänsä äkkipikaisen luonteenlaadun, joten uhmaa riitti pukeutumista ja seuraelämää myöten. Saksalaiset katupojat pilkkasivat taidetta opiskelevaa neitiä, koska tämän käytännölliset vaatteet ja tarmokas kävely näyttivät kummallisilta. Mahtoiko olemus provosoida muutenkin? Tukevat saappaat Fanny teetti kyllä opettajansa kehotuksesta. Taiteilijat harrastivat pitkiä maalausretkiä, joille hameväen kaupunkivarusteet sopivat huonosti. Valokuvissa Fanny näyttää samanlaiselta kuin 1800-luvun jälkipuolen naiset yleensä. Suuret silmät, muodikkailta vaikuttavia leninkejä, koruja. Mikä minusta tulee isona? Oikean taiteenlajin valitseminen voi hämmentää, jos enteet viittaavat u

Niin kuin entisajan maalaiselämää. Paitsi että keittiössä istuu punarinta kattilan reunalla. Tai laulaa tuolinkarmilla. Muuta kuin säilykkeitä syödään, kun ostoslistan saanut kaveri tulee ihmisten ilmoilta. Ajopuita sahataan, klapeja hakataan. Saunan lauteilla hikoillaan kynttilänvalossa. Toimittaja ja kirjailija Juha Laaksonen on monipuolinen luontomies. Tämä näkyy kirjassa Kevät lintusaarella , joka kertoo tekstein ja valokuvin, miten kevät tuli Lågskärin majakkasaarelle vuonna 2003. Ollaan ulkosaaristossa Ahvenanmaalla seuraamassa muuttolintujen paluuta. Myös kasvit heräävät. Ja käärmeet. Lintuaseman havainnot samoin kuin arkipuuhat riippuvat siitä, onko pakkasta, ukkosta vai "pudotuskeli", joka tuo runsaasti lintuja, harvinaisuuksiakin. Radion merisää on päivän mediatapaus. Luontopäiväkirja sisältää myös bongarin mielialoja. Tulipäähippiäinen rengastajan näpeissä täyttää toiveen. Jääkuikka sen sijaan lentää majakan ohi, kun aamutoimet tuvassa ovat vielä kesken