Aamulyhyet

Maasta olisin voinut muuttaa. Oikeastaan muutinkin: helsinkiläinen lähiö on aivan eri paikka kuin maisemaltaan hämäläinen ja kieleltään puolisavolainen kylä. Välissä tein vielä pitkän retken lounaaseen. Englannista oli yhdessä vaiheessa tulemaisillaan arjen kieli. Se olisi ollut suuri vahinko. Aila Meriluoto sanoi kyllä, että ruotsin kielessäkin on sama ruskon puna kuin suomessa: "Det finns samma rodnad i detta språk också, / samma juveler: opal, rosenkvarts / aftonhimmel, svalka." Samat jalokivet: opaali, ruusukvartsi, viilenevän illan taivas. Meriluoto asui pitkään Ruotsissa ja onnistui tekemään uudesta kielestä myös luovan työn välineen. Useimmat asiat olisin tietysti kyennyt ilmaisemaan riittävän hyvin englanniksi, mutta taivaan värit, kesäyön kuulauden ja talvisen pimeyden olisin nähnyt suomeksi aina. Ehkä harvinainen kieleni olisi jäänyt aivojen museotavaraksi ja olisin vaihtanut näppäimistön pelkkään kameraan. Se olisi merkinnyt tietynlaista mykistymis...

Maistiaiset kevättalven luku-urakastani: "Leijonakattikin, sanovat, kun sillä on maha ravittu ja vatsa tyytyväinen, on kylläisen aikansa melko laadullinen elukka vastaan sattuessakin, lönkäseepä äijä pakojuoksuakin loikassa nisupellon halki olkien välitse metsän puskien piiloon, kun kellä vain on sisu kotona sydämessä ja karakka käden kourissa hätistämään petoa korjaamaan niskanahkansa ja häntäpakaransa ajoissa turviin." Volter Kilpi vertaa yhtä Alastalon salissa -romaaninsa henkilöä leijonaan. Lukiessa tuli heti mieleen petokeskustelu työpaikan kahvipöydässä. Itse kukin tuuletti mielipiteitään susista ja karhuista ja niiden vaarallisuudesta. Somalityötoveri lisäsi oman näkökulmansa: – Leijona voi kävellä ohi, mutta leopardi hyökkää aina.

Joulujen välissä tarkoittaa maalla välipäiviä ja uusi joulu on uusivuosi. Välipäivissä leijuu henkilökohtaisen jakoajan lumo, ja tunnelma jatkuu vuoden alussa. En tee tiliä menneistä enkä povaa tulevia, mutta siirtymään liittyy vahva merkityksellisyyden tuntu. Jakoaika oli ennen vanhaan syksyllä, tavallisesti marraskuun alussa kekristä Martin päivään, ja ajateltiin, että nämä 11 tai 12 vuorokautta olivat vuodenkierron ulkopuolella. Samaa irrallisuutta koen suunnilleen tapaninpäivästä loppiaiseen. Joulun tienoilla on usein ollut poikkeusaika, koska opiskelusta tai työstä on ollut pitkä vapaa. Loma ei kuitenkaan selitä tunnetta, ei myöskään vasta ostettu kalenteri. Mielikuvieni joulu on tietysti suomalainen, mutta siihen sekoittuu vanhaa iloista Englantia: the twelve days of Christmas eli joulun 12 päivää. Kausi alkaa joulupäivänä ja päättyy loppiaisaaton kutsuihin. Kirkossa veisataan hartaasti ja juhlissa on naurun ja romantiikan vuoro. Metsästysratsastus eli hunting...

 Mennyttä kulttuurimaisemaa. Koivuista viis, juhannuksen puu on pihlaja: kukkien väkevä haju, niiden hohto öisessä valossa, oksien hämärä. Mielikuvat kulkevat näin, vaikka olen asunut kauan etelärannikolla, missä kesä tulee aikaisin. Hautakivet juoksentelivat vielä irrallaan, kun näppäilin 1980-luvun lopulla kuvia silloisilta kotinurkilta. Kivet olivat jäänteitä sotilashautausmaasta, joka sijaitsi Taivallahdessa 1826–1918. Venäläisen sotilassairaalan vainajat kuuluivat moneen kansallisuuteen. He olivat palvelleet keisarin armeijassa. Kristityt haudattiin tänne, juutalaiset ja muslimit saivat leposijan omilla hautausmaillaan. Lyhyempi iltakävelyreitti vei "pienen hautausmaan ympäri" eli puistoon, jossa tutkin kivien tekstejä. Paikalle oli haudattu ainakin venäläisiä ja puolalaisia. Yhden kiven juurelle ilmaantui välillä kukkia ja kynt...

Mitähän ulkomailta muuttaneiden lääkärien suomen kielen kokeet mittaavat? Eivät ainakaan tärkeintä eli selittämisen taitoa. Pahin kokemukseni oli terveyskeskuksen hammaslääkäri joka kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin. Hän sanoi "avata", kun halusi tehdä suussani jotakin, ja "sulkea", kun leukoja sai lepuuttaa. Se kielitaidon tasosta. Olisin tarvinnut tietoa isosta toimenpiteestä, jota suunniteltiin, mutta sitä ei herunut. Ei suomeksi eikä englanniksi. Aasialaisia kieliä en puhu. Suomalainen hammashoitaja yritti auttaa, mutta lääkäri salli hänen puhua vain muutaman lauseen. Niistä nappasin kaksi sanaa, joita epäilin alan termeiksi. Kotimatkalla bussissa kirjoitin sanat kiireesti allakan taakse. Huonoa suomea puhuva terveyskeskuslääkäri oli myös idästä päin, joskin lähempää. – Minun täytyy miettiä, lääkäri sanoi ja lisäsi, että saisin reseptin myöhemmin. ...

Matkustajat saavat puhua julkisissa kulkuneuvoissa mitä kieltä vain. Tästä kannasta en luovu. Eräs mies taas ei sietänyt ulkomaalaisia. Metrossa oli vieraskielinen porukka, joka jutteli vilkkaasti. Huivipää isoäiti hihkui käytävän toiselta puolelta, ja vähän ärsyyntyneenä arvailin hänen kotimaataan. Suurin osa seurueesta jäi pian pois junasta. Isoäiti ja vieressäni istuva nainen jatkoivat matkaa. He puhelivat keskenään, mutta ystävien lähdettyä äänitaso pysyi kohtuullisena. Vastapäätä istahti uusi matkustaja: vihainen mies, joka alkoi huutaa, että on puhuttava suomea. – Maassa maan tavalla, hän perusteli. Yleensä en puutu tällaiseen, koska lähiö pysyy lähiönä, vaikka räyhäisin metrossa joka päivä. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että hyväksyn kielirajoituksen, jos en avaa sanaista arkkuani. – Hei, täällä saa puhua mitä kieltä vaan, kailotin mesomisen yli. – Jätä ihmiset rauhaan! Seuraavan välikön nuori suomalaisnainen antoi sivustatukea ja il...

Suoraan vastaanottokeskuksesta tuleva muslimimies voi suhtautua naisiin eri tavalla kuin Suomessa kauemmin oleskellut. Oma kokemukseni: Asiakaspalveluun saapui useita työikäisiä miehiä. Minun tiskini eteen istuutui pitkä herra, jonka parrassa oli harmaita karvoja. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain käteeni vastaanottokeskuksen lapun, ja syvennyin henkilöllisyyden tarkistamiseen niin, että unohdin tavat. Lipsahdin suomalaiseen käytöskoodiin, jonka mukaan ystävällinen kunnon ihminen katsoo puhekumppania silmiin. Harmaaparta alkoi heti iskeä minua kesken virallisten asioiden, melkein kesken lauseen. Englannin kieli tuntui olevan hallussa. En tiedä, kävikö niin, että kumpikin toimi vaistomaisesti oman kulttuurinsa mukaan, vai oliko partaherra kuullut juttuja länsimaiden naisista, jotka hyppäävät sänkyyn tuosta vain. Tarkoitus oli kuitenkin selvä. Työtoverini vilkaisi hämmästyneenä. Jollain ilmeellä viestitin, että tässä ollaan siveitä naisia ja kaiken lis...

Työelämässä ei 80-luvulla kaivattu monikulttuurisuustaitoja. Posti vei liikekirjeet valkoisille anglosakseille – miehiäkin ne yleensä olivat. Kun pääsin askaroimaan tekstipalstojen, kirjasintyyppien ja kuvien kanssa, en tarvinnut edes kieltä. Ensimmäiset maahanmuuttoaallot jäivät miltei huomaamatta, vaikka uutiset kertoivat somaleista ja muista, jotka asutettiin kauas kaupungin laidoille. Kun sitten muutin lähiöön, tuijotin yltiömodernia mutta ränsistynyttä arkkitehtuuria. Hunnutetut naiset ohitin: Jaha, kulmilla asuu paljon muslimeja. Marketin kassajonossa seisoi aasialaista ja Saharan eteläpuolisen Afrikan väkeä, jonka uskonto ei näkynyt vaatteista. Tuntui kotoiselta, kun hain terveysasemalta reseptiä allergialääkettä varten ja täydessä odotushuoneessa oli kaksi asiakasta, joiden esivanhemmat olivat asuneet Suomessa kauan. Se toinen oli röijyyn ja hameisiin pukeutunut romani. Ihan kuin opiskeluaikoina Briteissä, ajattelin. Työpaikka lähiössä auttoi tutustumaan kansojen kirjoo...

Kommentoijan inspiroima sarja jatkuu. Ankean vuosikymmenen iloisemmat kasvot: Osa opiskelijoista löysi umpipoliittisella 1970-luvulla muuta tekemistä kuin vallankumouksen. Totinen agitaatio kyllästytti. Minun kohdallani kävi lisäksi niin, että lähiystäviin kuului paljasjalkaisia opiskelukaupunkilaisia. Kuvioissa pyöri myös töissä käyviä – joku pari ehti naimisiinkin. Sekalainen seurakunta kehitti suhteellisuudentajua. Syömään, kaljalle ja opiskelijarientoihin pääsi kämpiltä ilman, että tarvitsi pukea ulkovaatteita. Toinen painopiste oli kaupungin vastakkaisella laidalla paljasjalkaisten luona. Elämä kulki paikasta toiseen marikassissa. Kesällä asuntola muuttui hotelliksi ja maailma rimputti ovikelloa. Agitoivat intoilijat olivat tylsiä, jos heitä vertasi oikeaan itäblokin porukkaan. Puolalaiset kundit söivät tonnikalaa purkista, lainasivat silitysrautaa ja kertoivat poliittisia vitsejä. Kolmen kuukauden kieliharjoittelu oli pakollinen, ja halvat lennot veivät muinakin kesinä ...

Kommentoijan inspiroimia muisteluja uskonnosta ja toisen kulttuurin kohtaamisesta: Kun olin lapsi ja nuori, suomalainen kouluopetus eli vielä kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Oli itsestään selvää, että pidettiin aamuhartaus, opeteltiin ulkoa virsiä ja mentiin kinkereille. Ymmärsimme kuitenkin jo kansakoulussa, että voi uskoa tai olla uskomatta. Erilaista uskomisen tapaa edustivat helluntalaiset – paikkakunnalla sana lausuttiin näin. Ateistejakin löytyi, ja jotkut miehet esittivät äänekkäitä kirkonvastaisia mielipiteitä. Erottelut olivat tiedossa, mutta vain aikuiset kiinnittivät niihin huomiota. Koululaiset ystävystyivät ja rakastuivat oman päänsä mukaan. Rippikoulu opetti sitten teoriapuolen: toisen vakaumusta kuului kunnioittaa. Mustalaiset leiriytyivät kansakoulun lähelle sillan pieleen. Kotimatkalla tarkkailimme vaivihkaa nuotiota ja erikoisia vaatteita. Hevosesta vähät välitimme, sillä niitä oli joka talossa, meilläkin. Emme kehdanneet mennä kahvittelijoiden välistä ...