Illan taivas

Vielä kerran nuoruus ja kaikki se. Ankkalammikon suhteet ja sosiaaliluokat ja rahat. Nyt kuitenkin eri näkökulmasta. Selkeästi lopusta päin.

Panin merkille syksyn tulon:

Rakastin illan valoa joka oli niin kylläistä ja raskasta heinäkuun valoon verrattuna, rakastin haukien pyrstöniskuja kun ne tulivat kaislaisiin lahtiin saalistamaan viilenevässä vedessä – –

Samanlaisia maisemia Kjell Westö on katsellut kuin minäkin. Iltoja ennen kuin säkkipimeä putoaa.

Tietysti kevään ja sydänkesän öiden (kuinka pohjoisesta vuorokauden tajuni on kotoisin?) hitaasti hiipuva keltainen valo on kuva tai miksi sitä voisi sanoa; niin visuaalisen on kai pakko olla kuva.

Ja se mikä oli nuoruus voi avautua silmien eteen vanhuuden kynnyksellä.

– – ohjelma herätti pelkoa elämän arvaamattomuutta, kuolemaa ja lopullista yksinäisyyttä kohtaan – – miten oudolta oli tuntunut nähdä rikinkeltainen taivas niin pitkän tauon jälkeen – – olin kokenut myös sovituksen tunteen maatessani ja katsellessani ulos hämärään hänen päänsä olkapäätäni vasten.

Jossain vaiheessa näkee, miten kaikki oli, ja osaa antaa olla.

Tajuaa jopa, että omat muistot saattavat olla pään keksimää pötyä. Vaikeat tapahtumat etenivätkin aivan toisin. Westön romaanihenkilölle käy niin.

Westön kertomuksen poika ja mies ja kirjailija on pysäytetty:

Pisteeseen, jossa minä monien muiden lailla seisoin tuijottamassa tihenevään pimeyteen, tulevaisuuden mustaan luolaan, jossa väkivalta ja tulevat sodat liikehtivät kuin lepattavat varjot.

Ei kovin lohdullista, mutta tällaiseksi nykymaailma hahmottuu.

Kjell Westö,
Rikinkeltainen taivas
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
ISBN 978-951-1-29491-1

Westön uutuudet ovat Leijoista  alkaen olleet niitä harvoja, joita tuskin maltan odottaa. Varasin kirjastosta ensi tilassa.

Kun tuli mieleen blogata kirjan herättämistä ajatuksista, menin taas jonoon. Sitten kävi tuuri ja löysin pikalainan, kun paikkani oli noin 1100 / 1200. (Pikalainat, täkäläiseltä nimeltään bestsellerit, eivät ole mukana varausrumbassa.)