Aamulyhyet

Ihminen ei voi ajatella hyvin, rakastaa hyvin, nukkua hyvin, jollei ole syönyt hyvin. Tarvitaan välttämättä viisi sataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta. Virginia Woolf toimitti Oma huone -kirjan luennoistaan. Sen ajatukset voisi tiivistää näihin kahteen lauseeseen. Puhujan täytyy palkita kuulijat siitä, että he pynttäytyvät ja lähtevät kotoa. Kirjanostajakaan ei tyydy kansitettuun liuskaan, vaan tahtoo reilun vastineen rahoilleen. Muuten Virginia olisi voinut jättää sikseen koko retken, joka ulottuu keskiajalta diktaattori Mussolinin lausuntoihin. Ja Shakespeare ja sen sisko... Eikö ihmeellinen William ole nykykäsityksen mukaan lähes yhtä fiktiivinen kuin tämä Judith? Pääasia oli saada esitys kasaan. Tekstit kiskaistiin mistä vain kyettiin. Lähdetään vihdoinkin eteenpäin Oma huone   on tunnettu ja paljon siteerattu. Nyt alkoi vaivata se, että Virginia piti luentonsa ja julkaisi esseensä, kun maailmansodasta oli kymmenen

Aristokraatti? Kyllä. Lordin tyttären olisi kuitenkin pitänyt olla poika, jotta hän olisi voinut periä suvun kivikartanon. Naisrakkauden ikoni? Ehkä. Dramaattisin suhde alkoi huhtikuun 18. päivän iltana 1918. Suuri kirjailija, mieluiten runoilijana tunnettu? Ei. Osa kirjoista myi loistavasti, mutta kyvyt eivät riittäneet klassikoksi. Rikkaiden tyttöjen tunteet Kesällä 1920, kaksi vuotta ratkaisevan illan jälkeen, kirjailija Vita Sackville-West tarttui vihkoon, jossa oli vanhoja tekstiluonnoksia, ja ryhtyi kirjoittamaan omaelämäkertaa. Hän kuvaili lapsuuttaan, varttumista hienostopiireissä ja avioliittoa diplomaatti Harold Nicolsonin kanssa. Varsinainen aihe oli kahden nuoren naisen hullaantuminen toisiinsa. Violet Trefusis (omaa sukua Keppel ) tutustui Vitaan, kun tytöt olivat toisella kymmenellä. Vitaa kiinnostivat koirat, kanit ja muu Violetin mielestä tylsä. Kumpikin piti samoista kirjoista ja leuhki esi-isillään. Kun molemminpuoliset tunteet sitten leimahtivat

– kun Valkeakosken, Kaipolan ja Kauttuan paperikoneitten teloihin joutuu tuntemattomalla tavalla vieraita teräsesineitä – – kun suo-ojituskaterpillarit ja metsätraktorit lentävät öisin ilmaan metsissä ja henkilöautot palavat soihtuina pysäköintipaikoilla, vasta silloin voidaan puhua luonnonsuojelusta. Näin julisti Pentti Linkola 1970-luvun alussa ja vieroitti minut kertaheitolla luonnonsuojelijoista. En hyväksynyt sabotaaseja. Enkä tietenkään tappamista, kun Linkola alkoi suositella tuliaseita väestön harventamiseen. Jotkut väittävät, että Linkola provosoi eikä tarkoittanut kaikkea, mitä esitti. Vaan sanasta miestä. Sielunmaiseman suojelua Linkola näyttää olevan kylänraitilla mukava ihminen, mutta elämäntarinassa kulkee kireä lanka: ulkopuolisuus, omapäisyys, raivo ja masennus. Hänenkin kohdallaan ajattelen, ettei ideologian perusteeksi riitä, että näkee maailman oman sielunmaisemansa läpi. Asia voi sinänsä olla kannatettava, mutta toimintaan ilmaantuu vääristymiä. Mase

Kansi: Mika Tuominen Kun kalastaja Pentti Linkola muutti talvella 1960 Päijänteelle, hän saapui lapsuuteni ja nuoruuteni maisemiin. Linkola haki morsiamensa pyörällä naapuripitäjän asemalta, ja Aliisa istui tangolla. (Ehkä se oli hauskaa iltamista tullessa, mutta näillä oli matkaa kymmeniä kilometrejä.) Seurasin Kissakulman yltiöradikaalin edesottamuksia median kautta, niin kuin nykyään sanotaan. Rantamme ei ollut Päijännettä ja väliin mahtui kyliä. Väestönkasvusta oli koulutytön mielestä turha vouhottaa. Bilsan tunneilla selostettiin, miten lajin kanta romahtaa äkkiä, kun populaatio kasvaa liian tiheäksi ja taudit leviävät. Hissan kirjat taas marssittivat armeijoita vuosisadasta toiseen. Saatoin vain toivoa, että oma elinaikani osuisi turvalliseen jaksoon. Taistelu vesijohtoa ja autoa vastaan Noin puoli vuosisataa myöhemmin luen Riitta Kylänpään kirjaa Pentti Linkola – ihminen ja legenda   ja vertailen tarinaa omiin vaiheisiini. Ymmärsin pienestä pitäen, että