Mustepullo ja läppäri

Ihminen ei voi ajatella hyvin, rakastaa hyvin, nukkua hyvin, jollei ole syönyt hyvin.

Tarvitaan välttämättä viisi sataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta.

Virginia Woolf toimitti Oma huone -kirjan luennoistaan. Sen ajatukset voisi tiivistää näihin kahteen lauseeseen.

Puhujan täytyy palkita kuulijat siitä, että he pynttäytyvät ja lähtevät kotoa. Kirjanostajakaan ei tyydy kansitettuun liuskaan, vaan tahtoo reilun vastineen rahoilleen.

Muuten Virginia olisi voinut jättää sikseen koko retken, joka ulottuu keskiajalta diktaattori Mussolinin lausuntoihin.

Ja Shakespeare ja sen sisko... Eikö ihmeellinen William ole nykykäsityksen mukaan lähes yhtä fiktiivinen kuin tämä Judith? Pääasia oli saada esitys kasaan. Tekstit kiskaistiin mistä vain kyettiin.

Lähdetään vihdoinkin
eteenpäin

Oma huone  on tunnettu ja paljon siteerattu. Nyt alkoi vaivata se, että Virginia piti luentonsa ja julkaisi esseensä, kun maailmansodasta oli kymmenen vuotta ja seuraavaan saman verran.

Polkkatukka oli muotia jo 1920-luvulla, mutta naisen ja taiteilijan elämisen ehdot ovat muuttuneet. Jospa hylättäisiin menneen ajan mantra, jonka toistelu ei ole parantanut tilannetta? Kokeillaan jotain radikaalisti uutta. Mitä vain laillista.

Virginia puhui nimenomaan naisen omasta rahasta, mutta kaikilla täytyy olla varaa kunnon aterioihin. Se on itsestään selvää tasa-arvoa.

Palautin jo Vita Sackville-Westin elämäkerran enkä pysty tarkistamaan, kuinka suuret hänen vuositulonsa olivat äidin kuoleman jälkeen. Vitan pojat saivat tuhat puntaa kumpikin, ja se takasi, ettei ollut pakko käydä töissä.

Lady Sackville kuoli 1936, joten summia voi kai verrata. Ehkä viisisataa riitti tavallisen ihmisen hyvään elämään.

Menestyjä harrastaisi
kirjoittamista

Myös Mika Waltarin tuttavalliset neuvot kirjailijaksi aikoville ovat Mussolinin kaudelta, mutta ne ovat käytännöllisiä ja edelleen varsin päteviä. Hän tiesi, miten useimpien taiteilijoiden kannattaa järjestää elämänsä.

Fiksuinta on mennä töihin. Kirjoittamalla voi ansaita hyvät sivutulot, ja jos lykästää, harrastuksesta saa lisäksi hupia ja kunniaa.

Virginia kirjoitti, koska se antoi sisäistä tyydytystä. Hän oli tietyssä mielessä rehellinen sanoessaan, ettei tarvinnut ulkopuolisten kehuja motivoimaan työtään. (Samaa väitti kerran Vanessa-sisaren kumppani Duncan Grant; pariskunta maalasi.)

Onko päätoiminen pöksäänsä linnoittautuminen sopivin keino tuottaa hyvää kirjallisuutta?

Mitä tapahtuisi, jos bestseller-kirjailijatkin innostuisivat luomaan uran muualla? Julkaisisivat kiireettä, kun teos olisi valmis, ja kilpailuttaisivat sopimukset kustantajapalveluineen viimeisen päälle.

Virginia Woolf, Oma huone
Alkuteos A Room of One's Own (1928)
Suomentanut Kirsti Simonsuuri
Tammi 1999 (3. painos; 1. p. Kirjayhtymä 1980)
ISBN 951-31-1449-X

Hyllyssäni lojui Penguin-versio, jonka poistamista harkitsin. Suomenkielisen lainasin kirjastosta, kun ajattelin että tästä saattaisi blogata.

Lopulta pingviini tömähti paperikassiin, jota käytän lehtiroskiksena ja jonka dumppaan sisältöineen, kun en enää kestä sen nuhraantunutta ulkonäköä.

Oma huone  kuuluu menneeseen maailmaan siinä kuin Mussolini. Tehdään jotain muuta kuin taidetta, jos tarjolla on vain miljoonaperijän, lottovoittajan tai nälkätaiteilijan ura.