Seppo Jokinen esittelee tärkeitä romaanihenkilöitä ratavarressa.
Tarkasti ottaen Jämsän asemalla ja sitten tasoristeyksessä joku kilometri Tampereelle päin. Aika: torstai 23. marraskuuta 2017 kello 16.53,15 lähtien.
Varsinainen tarina alkaa perjantaina 13. huhtikuuta 2018.
Paikka on Tampere, ja jos nytkin määritellään tarkemmin, työkaverit juhlivat komisario Sakari Koskisen ja rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin tupareita. Pari on ostanut talon melkein rannasta Iidesjärven eteläpuolelta.
Työkaveri, naapuri
tai muu uhri
Komisario Koskinen joutuu hoitamaan työyhteisön ihmissuhteita, ja se on paljon hankalampaa kuin esimiestaitojen opiskelu päällystökurssilla.
Rikoskonstaapeli Veli-Pekka Simo kokee, että työkaverit kiusaavat. Tilanne on paha: konstaapelin tekee mieli kävellä ulos, kun palaverissa irvaillaan kaikkien kuullen, ja työvuoroon lähtö on käynyt vastenmieliseksi.
Kiusaaminen on yksi Jokisen teemoista, ja hän näpäyttää:
Kun lasketaan, paljonko nurjat asenteet vähentävät minkä tahansa yksikön tehoa, siis tuottoa, ja paljonko ne tulevat maksamaan – sairastelu, sijaiset, vaihtuvuus – luulisi viihtymisen olevan päivänselvä tavoite.
(Yksi kokemukseni: uusi esimies kävi jokaisen kimppuun ja tekeminen hyytyi, eikä innostus palannut hänen lähdettyäänkään.)
Koskinen aikoo puuttua sopivassa tilanteessa myös tutkintasihteeri Roosa Rusinpään suorasukaiseen tyyliin. Topakalle nuorelle ei ole valjennut, että töissä kuuluu osoittaa esimiehelle edes jonkinlaista kunnioitusta.
Taas kerran mainio
kevätdekkari
Tarina etenee notkahtelematta eli laatu on tuttua taattua Jokista. Sisäinen dekkarikriitikkoni ei herännyt kertaakaan, ja lukijapersoonani nautti yölampun valossa torkahtelematta.
Jämsän Kilpakorvesta ja muista ravitouhuista olisin kyllä lukenut enemmän kuin muutaman sivun, mutta kirjailija ajattelee tavallista yleisöä eikä entisiä hevoslikkoja.
Seppo Jokinen, Lyödyn laki
Crime Time 2018
ISBN 978-952-289-422-9

Ihminen on laumaeläin siinä missä vaikkapa kana. Ihminen tunsi olonsa sitä turvallisemmaksi mitä enemmän hänellä oli laumassa valtaa. Usein se sai sitä muita nokkimalla – –Jokinen toteaa, että kanaparven konsteilla saattaa menestyä yhteiskunnassa. Miksi me siedämme näitä tyyppejä?
Kun lasketaan, paljonko nurjat asenteet vähentävät minkä tahansa yksikön tehoa, siis tuottoa, ja paljonko ne tulevat maksamaan – sairastelu, sijaiset, vaihtuvuus – luulisi viihtymisen olevan päivänselvä tavoite.
(Yksi kokemukseni: uusi esimies kävi jokaisen kimppuun ja tekeminen hyytyi, eikä innostus palannut hänen lähdettyäänkään.)
Koskinen aikoo puuttua sopivassa tilanteessa myös tutkintasihteeri Roosa Rusinpään suorasukaiseen tyyliin. Topakalle nuorelle ei ole valjennut, että töissä kuuluu osoittaa esimiehelle edes jonkinlaista kunnioitusta.
Taas kerran mainio
kevätdekkari
Tarina etenee notkahtelematta eli laatu on tuttua taattua Jokista. Sisäinen dekkarikriitikkoni ei herännyt kertaakaan, ja lukijapersoonani nautti yölampun valossa torkahtelematta.
Jämsän Kilpakorvesta ja muista ravitouhuista olisin kyllä lukenut enemmän kuin muutaman sivun, mutta kirjailija ajattelee tavallista yleisöä eikä entisiä hevoslikkoja.
Seppo Jokinen, Lyödyn laki
Crime Time 2018
ISBN 978-952-289-422-9
Kommentit
Lähetä kommentti