Minun on tietysti kirjoitettava siihen jatkoa, totesi L. M. Montgomery päiväkirjassaan, kun Emily of New Moon tuli valmiiksi.
Kun Emily Climbs eli Runotyttö maineen polulla oli sitten aikanaan paperilla, kirjailija mietti, että se oli puolta huonompi kuin ykkösosa.
Kirja tuli markkinoille elokuussa 1925. Lähes kaikki arvostelut olivat myönteisiä.
Maud Montgomeryn
opinnot
Tekijän opiskeluvuodet ja sanomalehdessä työskentely näkyvät Emilian tarinan kakkososassa. Lopetettuaan koulun Maud päätti lukea opettajaksi, jotta pystyisi tarpeen tullen elättämään itsensä.
Pänttäämisen, koti-ikävän ja surkean täysihoitolan lisäksi opiskelijaelämään kuului hauskanpitoa ystävättärien kanssa sekä iltahuveja, joista nuoret miehet saattelivat kotiin.
Ensimmäinen päivä kyläkoulun opettajana jännitti, mutta sitten työ sujui. (Maud oli tottunut pitämään pyhäkoulua ja esiintymään, ja kirjailijana hänestä sukeutui puhuja, joka valloitti helposti tuhatpäisen kuulijakunnan.)
Maud julkaisi eri lehdissä sekä runoja että kertomuksia. Siksi hän säästi rahaa, jotta voisi jatkaa kirjallisuuden opintoja. Vuosi yliopistossa auttaisi lisäksi saamaan parempia opettajanpaikkoja.
Varakkaan talon poika
ja neiti opettaja
Yliopistosta Maud palasi vielä kahdeksi talveksi kyläkouluihin.
Viimeinen opettajanpesti meni rakastumisen kuumassa huumassa. Tunne ei suinkaan kohdistunut siihen mieheen, jonka kanssa 24-vuotias Maud oli kihloissa.
Oli tapana, että muualta tulleet opettajat saivat jostain kylän talosta maksua vastaan ruuan ja huoneen.
Maudin kortteeritalon vanhin poika Herman Leard oli maanviljelijä, tuleva isäntä. Ei siis "parempia ihmisiä" kuten Maud, joka oli senaattorin pojantytär, opettaja ja lisäksi kirjoittaja, jonka nimi alkoi näkyä julkisuudessa.
Myös Herman oli tahollaan kihloissa tai ainakin seurusteli, mutta se ei estänyt häntä lähentelemästä Maudia reessä kuutamoisena iltana, kun he tulivat baptistiseurakunnan nuortenillasta.
Kyökkipsykologinen tulkintani on se, että taaperona äidistään orvoksi jäänyt Maud rakastui Hermanissa äidin silmiin – ne pitkät, silkkiset ripset!
Postinhoitajan lapsi
lehtialalla
Vielä kerran Maud repäisi menemällä sanomalehteen oikolukijan sijaiseksi. Työhön kuului pikku-uutisten laatimista (Emilian seurapiirikirjeet!) ja naisten palsta. Maudin valokuvausneuvot pätevät yhä.
Koska palkka riitti nippa nappa asumiseen ja ruokaan, piti uudet vaatteet hankkia lisätienesteillä.
Pakon edessä Maud oppi kirjoittamaan kertomuksia hälinässä, painokoneiden jytistessä taustalla. Oikolukija heittäytyi mielikuvituksen siiville, kun vedokset lähtivät takaisin latomoon.
Maud olisi mieluusti otettu samaan työhön taas syksyllä, mutta vakipaikkaa ei irronnut. Kirjoittaminen jatkui maalla vinttikamarissa (Emiliakin rakasti huonettaan) tai keittiön lämmössä.
L. M. Montgomery ansaitsi lehtikirjoituksillaan huomattavasti paremmin kuin opettajana jo monta vuotta ennen kuin bestseller-Anna ilmestyi.
Sanoma- ja aikakauslehtien maailma oli tuttu. Maud eli sen liepeillä pienestä pitäen, sillä kylän postitoimisto sijaitsi hänen kotonaan.
Aitoja päiväkirjan
katkelmia
Runotyttö Emilian opiskeluvuosien tempaukset ovat kirjailijan keksimiä.
Toisaalta Montgomeryn päiväkirjat, joiden läpi luin Emilian tarinaa, paljastavat sen, minkä romaani tunnustaa suoraan:
Runotyttö maineen polulla sisältää lähes sanatarkkoja lainauksia tekijänsä päiväkirjoista.
Emilia kuulee, miten kaksi rouvaa ihmettelee jatkokertomusta "Verta vuotava sydän", joka venyi ja venyi viikosta toiseen, kunnes loppui yhtäkkiä.
Ihmettelijä oli työtoveri lehdessä. Maud ei hiiskahtanutkaan siitä, että häntä oli pyydetty lyhentämään kertomus.
Rakkausjuttuja täytyi
sensuroida
Vapaasti sovellettua todellisuutta Emilian kokemuksissa on runsaasti.
Päiväkirjamerkintä, joka kuvaa öisen rekimatkan koettelemuksia, tuo mieleen iltamista paluun lumimyrskyssä ja pelastautumisen vanhaan autiotaloon. Maudin seurue pääsi kyllä asuttuun suojaan.
Ilsen humala sattui Maudille itselleen, kun hän otti ryypyn – en nyt muista viskiä vai konjakkia – lääkkeeksi johonkin vaivaan.
Montgomery valitti, että yleisö ja kustantaja rajoittivat häntä: tyttöjä ei voinut kuvata sellaisiksi kuin he olivat. Tunteita kuului sensuroida, vaikka Emilian luonteinen tyttö saattoi rakastua kiihkeästi.
Tutkijoiden mielestä Teddy, jonka vaimo Emiliasta sittemmin tulee (ei kai ole mahdollista spoilata!) on romaanihahmona perin kalvakka, ja he fundeeraavat kirjailijan seksuaalisuutta.
Joka tapauksessa pastorska harkitsi sanojaan kulttuurissa, joka oli edelleen lähes viktoriaaninen. Tyttö ja poika voivat pussata salaa, mutta auta armias, jos seurakuntalaiset olisivat lukeneet siitä pappinsa vaimon kirjoista.
Booke Shoppe ilahdutti
koululaista
Suomessakin Pieni runotyttö käännettiin melko pian. Kakkososa viipyi sitten lähes neljännesvuosisadan.
En viitsi mäkättää käännöksestä toistamiseen. Sanon vain, että pidin englanninkielisen pokkarin vakuutuksesta not one word omitted eli sanaakaan ei ole jätetty pois.
Kansakoululla, jonne pyöräilin kirjastoiltoina vielä sitten, kun kävin jo koulua kirkolla, oli varmaan Runotyttö maineen polulla ensipainoksena. Muistaakseni juuri siitä löytyi kaupan nimi Booke Shoppe.
– Vanhanaikainen tapa kirjoittaa bookshop, päätteli hiljattain englannin aloittanut mökin tyttö ihastuneena.
L. M. Montgomery, Runotyttö maineen polulla
Alkuteos Emily Climbs (1925)
Suomentanut I. K. Inha
WSOY 2002 (11. painos, 1. painos 1948)
ISBN 951-0-26993-X
Runotytöissä on aavistus pakon makua. Ihan kuin lukisi kaunokirjallisuutta tenttiin. Montgomery on hyvä keksimään tapahtumia, enkä oikein perusta juonista. Vaan en anna periksi.
Talven mittaan olen lueskellut myös L. M. Montgomeryn päiväkirjoja: Complete Journals I ja II sekä Selected Journals III–V.
Kun Emily Climbs eli Runotyttö maineen polulla oli sitten aikanaan paperilla, kirjailija mietti, että se oli puolta huonompi kuin ykkösosa.
Kirja tuli markkinoille elokuussa 1925. Lähes kaikki arvostelut olivat myönteisiä.
Maud Montgomeryn
opinnot
Tekijän opiskeluvuodet ja sanomalehdessä työskentely näkyvät Emilian tarinan kakkososassa. Lopetettuaan koulun Maud päätti lukea opettajaksi, jotta pystyisi tarpeen tullen elättämään itsensä.
Pänttäämisen, koti-ikävän ja surkean täysihoitolan lisäksi opiskelijaelämään kuului hauskanpitoa ystävättärien kanssa sekä iltahuveja, joista nuoret miehet saattelivat kotiin.
Ensimmäinen päivä kyläkoulun opettajana jännitti, mutta sitten työ sujui. (Maud oli tottunut pitämään pyhäkoulua ja esiintymään, ja kirjailijana hänestä sukeutui puhuja, joka valloitti helposti tuhatpäisen kuulijakunnan.)
Maud julkaisi eri lehdissä sekä runoja että kertomuksia. Siksi hän säästi rahaa, jotta voisi jatkaa kirjallisuuden opintoja. Vuosi yliopistossa auttaisi lisäksi saamaan parempia opettajanpaikkoja.
Varakkaan talon poika
ja neiti opettaja
Yliopistosta Maud palasi vielä kahdeksi talveksi kyläkouluihin.
Viimeinen opettajanpesti meni rakastumisen kuumassa huumassa. Tunne ei suinkaan kohdistunut siihen mieheen, jonka kanssa 24-vuotias Maud oli kihloissa.
Oli tapana, että muualta tulleet opettajat saivat jostain kylän talosta maksua vastaan ruuan ja huoneen.
Maudin kortteeritalon vanhin poika Herman Leard oli maanviljelijä, tuleva isäntä. Ei siis "parempia ihmisiä" kuten Maud, joka oli senaattorin pojantytär, opettaja ja lisäksi kirjoittaja, jonka nimi alkoi näkyä julkisuudessa.
Myös Herman oli tahollaan kihloissa tai ainakin seurusteli, mutta se ei estänyt häntä lähentelemästä Maudia reessä kuutamoisena iltana, kun he tulivat baptistiseurakunnan nuortenillasta.
Kyökkipsykologinen tulkintani on se, että taaperona äidistään orvoksi jäänyt Maud rakastui Hermanissa äidin silmiin – ne pitkät, silkkiset ripset!
Postinhoitajan lapsi
lehtialalla
Vielä kerran Maud repäisi menemällä sanomalehteen oikolukijan sijaiseksi. Työhön kuului pikku-uutisten laatimista (Emilian seurapiirikirjeet!) ja naisten palsta. Maudin valokuvausneuvot pätevät yhä.
Koska palkka riitti nippa nappa asumiseen ja ruokaan, piti uudet vaatteet hankkia lisätienesteillä.
Pakon edessä Maud oppi kirjoittamaan kertomuksia hälinässä, painokoneiden jytistessä taustalla. Oikolukija heittäytyi mielikuvituksen siiville, kun vedokset lähtivät takaisin latomoon.
Maud olisi mieluusti otettu samaan työhön taas syksyllä, mutta vakipaikkaa ei irronnut. Kirjoittaminen jatkui maalla vinttikamarissa (Emiliakin rakasti huonettaan) tai keittiön lämmössä.
L. M. Montgomery ansaitsi lehtikirjoituksillaan huomattavasti paremmin kuin opettajana jo monta vuotta ennen kuin bestseller-Anna ilmestyi.
Sanoma- ja aikakauslehtien maailma oli tuttu. Maud eli sen liepeillä pienestä pitäen, sillä kylän postitoimisto sijaitsi hänen kotonaan.
Aitoja päiväkirjan
katkelmia
Runotyttö Emilian opiskeluvuosien tempaukset ovat kirjailijan keksimiä.
Toisaalta Montgomeryn päiväkirjat, joiden läpi luin Emilian tarinaa, paljastavat sen, minkä romaani tunnustaa suoraan:
– – kirjan sisältönä eivät tule kokonaan eivätkä edes pääasiallisesti olemaan Emilian päiväkirjan otteet. Mutta kutoaksemme yhteen asioita, jotka eivät sinänsä ansaitse eri lukua, mutta ovat kuitenkin tarpeen, jos mieli oikein ymmärtää Emilian olemusta ja ympäristöä, liitän tähän vielä muutamia katkelmia. Miksi en sitä paitsi käyttäisi aineksia, jotka ovat valmiina saatavissa?
Emilia kuulee, miten kaksi rouvaa ihmettelee jatkokertomusta "Verta vuotava sydän", joka venyi ja venyi viikosta toiseen, kunnes loppui yhtäkkiä.
Ihmettelijä oli työtoveri lehdessä. Maud ei hiiskahtanutkaan siitä, että häntä oli pyydetty lyhentämään kertomus.
Rakkausjuttuja täytyi
sensuroida
Vapaasti sovellettua todellisuutta Emilian kokemuksissa on runsaasti.
Päiväkirjamerkintä, joka kuvaa öisen rekimatkan koettelemuksia, tuo mieleen iltamista paluun lumimyrskyssä ja pelastautumisen vanhaan autiotaloon. Maudin seurue pääsi kyllä asuttuun suojaan.
Ilsen humala sattui Maudille itselleen, kun hän otti ryypyn – en nyt muista viskiä vai konjakkia – lääkkeeksi johonkin vaivaan.
Montgomery valitti, että yleisö ja kustantaja rajoittivat häntä: tyttöjä ei voinut kuvata sellaisiksi kuin he olivat. Tunteita kuului sensuroida, vaikka Emilian luonteinen tyttö saattoi rakastua kiihkeästi.
Tutkijoiden mielestä Teddy, jonka vaimo Emiliasta sittemmin tulee (ei kai ole mahdollista spoilata!) on romaanihahmona perin kalvakka, ja he fundeeraavat kirjailijan seksuaalisuutta.
Joka tapauksessa pastorska harkitsi sanojaan kulttuurissa, joka oli edelleen lähes viktoriaaninen. Tyttö ja poika voivat pussata salaa, mutta auta armias, jos seurakuntalaiset olisivat lukeneet siitä pappinsa vaimon kirjoista.
Booke Shoppe ilahdutti
koululaista
Suomessakin Pieni runotyttö käännettiin melko pian. Kakkososa viipyi sitten lähes neljännesvuosisadan.
En viitsi mäkättää käännöksestä toistamiseen. Sanon vain, että pidin englanninkielisen pokkarin vakuutuksesta not one word omitted eli sanaakaan ei ole jätetty pois.
Kansakoululla, jonne pyöräilin kirjastoiltoina vielä sitten, kun kävin jo koulua kirkolla, oli varmaan Runotyttö maineen polulla ensipainoksena. Muistaakseni juuri siitä löytyi kaupan nimi Booke Shoppe.
– Vanhanaikainen tapa kirjoittaa bookshop, päätteli hiljattain englannin aloittanut mökin tyttö ihastuneena.
L. M. Montgomery, Runotyttö maineen polulla
Alkuteos Emily Climbs (1925)
Suomentanut I. K. Inha
WSOY 2002 (11. painos, 1. painos 1948)
ISBN 951-0-26993-X
Runotytöissä on aavistus pakon makua. Ihan kuin lukisi kaunokirjallisuutta tenttiin. Montgomery on hyvä keksimään tapahtumia, enkä oikein perusta juonista. Vaan en anna periksi.
Talven mittaan olen lueskellut myös L. M. Montgomeryn päiväkirjoja: Complete Journals I ja II sekä Selected Journals III–V.
Kommentit
Lähetä kommentti