Aamulyhyet

Jouluksi 1941 vääpeli Paavo Lietzén  sai loman ja pääsi Syväriltä kotiin Sammattiin. Äiti osui pihassa vastaan eikä tuntenut kovasti parroittunutta poikaansa heti. Lomalainen ryhtyi lämmittämään saunaa ja vinttikamaria. Kävi postissa, tarinoi Kahvituvalla tuttujen kanssa. Viimein Paavo rentoutui lauteilla. Päiväkirja tallensi mielialan, ja kirjoittajan tyyliä tunteva arvelee, että saunalla tuli otettua huikka tai kaksi: "Kylvin yksin ja elämä tuntui suloiselta." Seuraavana päivänä Paavo kengitti hevosensa. Leivottiin ja siivottiin. Satoi vettä. Aatonaatoksi sää kirkastui. Paavo lähti "autobussilla" Lohjalle parturiin ja lahjoja ostamaan. Isälle puukko, äidille ja siskolle kirja. Kotimatkan viimeinen osuus taittui kauppiaan auton lavalla Hangon suunnan urhojen kanssa. Niin kuin sotaa ei olisikaan Aatto oli keskiviikko ja sää edelleen kaunis. Hevoset harjattuaan Paavo koristeli isänsä hakeman "funkistyylisen" kuusen. Isä lämmitti saunan, jonne ...

Kivaa viikonloppua! Lyhyt joulu on vaihteeksi oikein mukava. Kun aatto on lauantaina, voi juhlaan valita rusinat pullasta. Mieluisimmat koristeet ja vain ne ruuat ja ohjelmanumerot, joista todella pitää. Koko joulun saa tehdä kevyellä otteella. Rentoutua. Levähtää hetken. Ensi vuonna sitten pitkään ja perinteisesti.

Jouluvaloista ei kai saisi narista. Hyvä tahto ja niin edelleen. Sanon nyt kuitenkin, että ärsyynnyn ja ajattelen taidekasvatusta, kun näen puiston takana parvekkeen, joka luulee olevansa majakka. Tehokkaat lamput. Vilk-vilk-vilk. Yksinkertaisen kauneus Sisäpihan naapurin kaiteessa palaa helvetin hiillosta muistuttava ilmiö. Ylemmäs hän kietoi monenkirjavat koristevalot, jotka aikaisempina vuosina ovat peittäneet kuusen alleen. Samanlaisia virityksiä on hienoimpana pidetyllä asuinalueella. Siniset valot ovat joko muotia tai halpuutuksessa. Sisäpihan toisen asukkaan konstailematon sininen asetelma miellyttää kyllä silmää. On kuin pensas kukkisi. Kaunein parveke on yhdessä kaupungin vuokratalossa. Asukkaalta onnistuu jopa värivalojen käyttö. Jep, arvasitte oikein: pientä ja hentoa. Ja tavallista, siihen pihaan sopivaa. Kaikki aistit herkkinä Maalaismökeissä elettiin takavuosina yksinkertaisesti. Nykyiset sisustuslehdet hehkuttaisivat: wabi, sabi. Joulu alkoi lautei...

Hain männynkävyt varastosta. Leveä rottinkikori tuli täyteen. Kori vastaa kukka-asetelmaa ja on vaivaton toteuttaa. Pääsiäisen alla kaadan kävyt takaisin pahvilaatikkoon odottamaan syksyä. Kuusenkävyt olisivat jouluisia, mutta niitä on vaikea löytää. Pitäisi sattua kesällä paikalle juuri oikeaan aikaan, että saisi nättejä harrikäpyjä. Sitä paitsi oravat syövät melkein koko sadon. Männynkäpyjä riittää. Sukulaisen mökin nurkalla yksi ikihonka pudotteli kananmunan kokoisia. Sanoinkin, että olin poiminut tiun käpyjä. Kori on nyt eteisessä. Kun katson sitä, tuntuu maalaiselta.

Toinen asiakas harkitsi päätöstään. Myyjä katsoi minua kysyvästi. – Kunnolliset naisten talvisaappaat, sanoin. Myyjä selasi vaihtoehtoja mielessään. Hän oli keski-ikäinen herra ja ymmärsi, miksi käytin sanaa kunnolliset. – Se on varmaan tämä, hän sanoi ja ojensi mustan kengän. Pohja oli tukeva, mutta ei traktorimallia. Eikä lenkkari: ihan oikea korko. Varsi ulottui puolisääreen. Ei tupsuja, ei glitteriä. Ei solkia, jotka repivät lahkeiden alisuut. Ilahduttavaa. Jalka viestitti innostuneena heti kun sovitin: Kaupungin parhaat, ota nämä! Sillä raukalla oli kokemusta. Olin tunkenut sen jos mihin koppuroihin useana päivänä. Myyjä ojensi viimein toiselle asiakkaalle kuitin ja hyvästeli hänet. – Saisinko tälle parin? pyysin. Sitten kävelin, peilasin ja kävelin. Paksusta pohjasta huolimatta saappaat näyttivät kadulle sopivilta. Juuri tällaisia reiluja talvijalkineita olin hakemassa. Koreilukenkiä oli ennestään. Jaloilla oli niin mukava olla, että ne käskivät lopettaa vetkutte...

"On vain tämä paikalleen juuttunut hetki, tämä toivoa suomaton, leimahtelevien hälyjen juovittama harmaus – tämä vavahteleva, kaivantojen pirstoma kamara. On tämä viileä teräs, jota puristamme, johon tarraudumme." Helmer Selin antoi sotarunojen kokoelmalleen nimen Helvetin sukupolvi . Melkein lapsina sotaan temmatut nuoret tulivat sieltä takaisin "väkisin tehtyinä vanhuksina". Jos tulivat. Sota oli kuoleman kauhua ja toisaalta loputonta ajan tappamista. Leonard Woolf oli sitä mieltä, että sotavimma puhkeaa aika ajoin ihmisissä kuin epidemia. Joka kerta menee yhden sukupolven nuoruus päin helvettiä. Muitakaan ikäluokkia ei säästetä. Helmer Selin, Helvetin sukupolvi Atena 1988 ISBN 951-9362-08-8 Lainaus on runosta "Melankolia" (s. 79) Leonard Woolf, The Journey Not the Arrival Matters The Hogarth Press 1969 "– – epidemic among human beings – –" (s. 21)

Marraskuunkaktus (Schlumbergera truncata). Pidän suvussa kulkeneen marraskuunkaktuksen helakanpunaisesta väristä. Kanta on myös suhteellisen helposti kukkiva ja sietää lämpöpattereita. Kuvassa varataimi eli kahdesta yksilöstäni pienempi. Iso ei kukkinut tänä syksynä. Lepoajat menivät sekaisin: holautin korpuksi kuivuneeseen multaan reilun annoksen vettä ja kasviparka alkoi vääntää lehtiä vielä lokakuussa. Halkaisijaltaan metrinen rohjo on kuitenkin hyvä näkösuoja ikkunan edessä. Liian uteliaat ohikulkijat eivät pääse tarkkailemaan bloggaamista.

Ihmettelen vimmaa jolla tavaroiden ostamista ja omistamista rajoitetaan. Tosielämässä sekä ruoka että vaatteet on pakko hankkia kaupasta. Taloyhtiö ei salli maidontuotantoa, vaikka osaan lypsää – käsin vain, joten yksi lehmä menisi. Karstaaminen, lihtaaminen ynnä muu on jäänyt kokonaan opettelematta. Tekstiilit ja laitteet menevät rikki, ja uusien hankkiminen kuuluu normaaliin elämään. Niin myös se, että välillä tekee mieli silmäniloa. Vanhan kierrätys onnistuu arkisiivouksen yhteydessä. Suurempi raivausoperaatio tarvitaan, jos elämä muuttuu: löytyy asunto, lapset kasvavat, harrastus lopahtaa. Silloin hävittäminen on järkevää. Tavarattomuus on kuitenkin jo lähes uskonto. Kiivas ruokanipotus on samansukuinen ilmiö. Hyvänen aika, ruokaa saa syödä ja tavaroita saa olla. Maailma pysyy pystyssä, vaikka nykyajan askeetti lakkaa ruoskimasta itseään yhden limpunsiivun tai joululahjan vuoksi. P.S. Älä osta mitään -päivä   ei vaikuta tekemisiini: käyn kaupassa ta...

Olen ajatellut, että keräily on sisäinen, yksityinen intohimo. Että keräilijä rakentaa jollain tavalla minuuttaan. Kuitenkin Donna Leon antaa dekkarissaan Ansionsa mukaan   alaa tuntevan kreivittären selittää komisario Brunettille: "Keräilijät ovat omalaatuista väkeä, ainakin useimmat heistä. Miltei kaikki ovat miehiä ja useimmilla on kova halu näyttää muille." Brunetti tutkii tapausta, jossa kirjastosta on varastettu satoja vuosia vanhoja harvinaisia kirjoja. Joistakin on leikattu kuva- ja karttasivuja. Tavara menee kaupaksi. On hienompaa leuhkia kulttuurihistoriallisella aarteella kuin ökyautolla tai muulla ilmeisellä ylellisyydellä, johon liika raha tavallisesti upotetaan. Sosiaalinen kiipiminen selittää kirjassa monta asiaa. Kaikki haluavat elämässä ylöspäin, niin opettajaksi joutunut pappi kuin sisilialaisen ruhtinaan tytärkin. Varkaille kelpaa kaikki Juonen lienee inspiroinut tositapaus, jossa napolilaisen kirjaston johtaja varasti tuhansia niteitä j...

Jotta tonttuilu sujuisi pikkujoulun perinteiden mukaisesti, työpaikka kustansi ruuat ja porukka toi omat viinat. Ellen olisi allerginen vähän kaikelle, pitäisin tipasta viskiä tai konjakkia silloin tällöin. Tai luostarien maustetuista likööreistä. Tai retsinasta, jollei se ole tärpättiä. Opin jo kauan sitten varomaan: kokeeksi fingerporillinen. Yleensä nenä alkoi vuotaa ja silmät kutista. Algerialainen punkku, jota nuoruudessani harrastettiin, sekoitti vatsan. Kauheinta oli hämäläinen 50-vuotisjuhlasahti, jota erehdyin juomaan pari lasillista. Suolet kurluttivat monta päivää. Anafylaksian uhka sai alkoholinkäytön loppumaan melkein kokonaan. Fiini sana tarkoittaa yliherkkyysreaktiota, josta voi seurata paha äkkikuolema. Yksi sen suuntainen kokemus riitti. Olisi typerää kuolla siksi, etteivät ympärillä hilluvat humalaiset näppäile salamannopeasti 112, jos mummo sammuu. Juomattomuuteni tuli pikkujouluissa esille heti, kun työkaverit olivat tarpeeksi kännissä. Luulivat, etten r...

Silmä poimii ensi töikseen tutun nimen aamun uutisvirrasta: Leonard Cohen on kuollut. Sue Townsend sanoi yhdestä romaaninsa  Queen Camilla   pariskunnasta, että Cohen oli ollut heidän nuoruutensa soundtrack . Cohen oli minun aikuisuuteni ääniraita. Koko ajan taustalla opiskelijasta eläkeläiseksi. "Cohen had been the soundtrack to their young lives." Sue Townsend, Queen Camilla Michael Joseph 2006 ISBN 978-0-718-14856-0 Lainaus on sivulta 435.

Marketin karpalotarjous herätti makumuistot. Ostin rasian, koska olen pienestä asti tykännyt myös happamista marjoista. Isä toi yhtenä syksynä metsätyömaalta karpaloita harva se päivä. Tietysti halusin maistaa, ja mieltymys syntyi heti. Kumma kyllä, en pitänyt ketunleivästä enkä suolaheinästä, joita toiset mussuttivat. Lasiseen eväspulloon mahtui vajaa litra. Kun se oli tyhjennetty ja huuhdottu, marjastukseen tottunut mies raapaisi äkkiä siihen viemiset suon laidasta. Moottoripyörä pöristi illansuussa pihaan. Heti kohta juotiin kahvit ja syötiin pullaa tai voileipää. Tuore ranskanleipä kävi molemmista. Vilkaisin kuitenkin, oliko pullossa tällä kertaa marjoja. Koulutyttönä löysin karpaloita omilta nurkilta. Äkkäsin luikertavat varret, kun soudin kerran leton ohi. Siihen aikaan kesät menivät kasvien perässä juostessa, ja pidin silmät auki kerättäviksi sopivien lajien varalta. Meillä päin letto tarkoitti veden pinnalla lilluvaa rahkasammalpatjaa. Sitä oli kotijärven rannassa pit...

Kolme isoa rusakkoa touhuilee kimpassa. Ne etsivät ruohoa ja syövät melkein kylki kyljessä. Pensaiden alta pilkottaa vihreää, vaikka ensilumi valkaisi maiseman eilen. Puputtajien tarkkailu viihdyttää seudun unettomia. Ilmaislehden yleisönosastossa varoitettiin murtomiehistä. Jutun kirjoittaja oli katsellut yöllä rusakkoa ja huomannut tyypin, jonka puuhat vaikuttivat murtokohteiden tiedustelulta. Joopa joo. Entiskesänä nuori mies kierteli alakertalaisten terasseja. Kuu laski talojen taakse ja liikahdin noustakseni korituolista. Kaveri otti äkkilähdön, kun huomasi, että parvekkeella oli joku. Myös pihassa rusakot käyvät kolmistaan. Kun tulin viime viikolla myöhään kaupasta, pitkäkorvat kökkivät taas kerran laatoituksella ihan alaoven edessä eivätkä liikahtaneet, vaikka marssin suoraan kohti. Mikähän niitä siihen vetää? Hämmästelen aina otusten kokoa. Puistossa ne näyttävät sööteiltä pupuilta, mutta vierestä katsoen ovatkin melkoisia roikaleita. – Päästäkääs minut ...

Ällistelin käsiin osunutta muistiinpanoa, jonka olin unohtanut täydellisesti. Paperissa oli lainaus Merete Mazzarellan tekstistä: "Kertominen, kirjoittaminen – eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole." Sitaatin alapuolella oli oma kommenttini: Ehkä muistelijat tekevät noin. Olen tykännyt, että omasta elämästä kirjoittaminen on havainnointia. Kenttäpsykologeja ei taida olla, mutta biologin tai vaikka ornitologin muistikirjaan verrattavaa. Field notes. Oman elämänsä antropologi. Vasta paljon myöhemmin näkee kuviot: muutokset ja toistot. Harvoilla vain on pitkiä havaintosarjoja. Muisti editoi ja tulkitsee, ainakin minun. En muista, mitä ihmiset sanovat. Kun oivallus on valmis, unohdan kehitysvaiheet. Lopputulos jää mieleen. Pitäisi kirjoittaa. (Pitäisikö?) Vahinko, etten ole päivännyt lappua. Hauska peräkaneetti suluissa. Olen näköjään epäillyt kirjoittamisen tarpeellisuutta. Pitäisikö...

Vilkaisin puistoon, kun vein aamiaisastiat tiskipöydälle. Sadettajien suihkut kastelivat ruohonleikkurin jättämiä luokoja. Seuraavaksi sadettajat työnsivät höyryä. Alakouluikäiset somalipojat pysähtyivät ihmettelemään sitä, toinen ojensi kättäänkin vaaleaa pilveä kohti. – Talvi, ajattelin. – Hyi. Oletan, että kastelujärjestelmä puhdistetaan ennen kuin sitä lakataan käyttämästä. Höyrysuihkuista on tullut mielessäni talven merkki. Voi olla pakkasilmoja tai lauhaa, mutta nurmikon hoidon loppuminen tarkoittaa vuodenajan vaihtumista. Täytyy ottaa palttoo komerosta ja ommella kiinni hupun nappi, joka on odottanut hyllyn reunalla koko kesän.

Kaksi rusakkoa on puiston normaali jänismäärä. Kun näkee yhden mötin katulampun valopiirissä, tarkkaan katsoen huomaa pian toisen. Syömisen välillä ne nousevat hetkeksi istumaan ja kuuntelevat korvat pystyssä. Kuuntelu saattaa myös kestää pitkään. Silloin molemmat katsovat aivan liikkumattomina samaan suuntaan. Joskus käy niin, että toinen jää kuulolle ja toinen alkaa syödä. Kerran sitten näin, mitä rusakot tarkkailivat niin jännittyneinä: pensaikosta kuukki esiin kolmas, ja sekin jäi tuijottamaan. Kun vahtaamisesta ei tullut loppua, kyllästyin ja menin nukkumaan. Seuraavana iltana rusakoita oli kaksi ja kaksi, kävelytie välissä. Kummastakin parista toinen omistautui syömiselle ja toinen tuijotukselle. Viimein toinen tuijottaja ylitti tien ja tuli hitaasti lähemmän parin tuijottajaa kohti. Ne kurottautuivat miltei nuuhkaisemaan toisiaan – samankokoiset ja kuin peilikuvat, väliä reilusti alle metri. Lähestyjä kääntyi äkkiä ja otti jalat alleen. Toinen ampaisi perään. R...

Märillä ilmoilla sienet kasvavat paitsi maassa myös puussa. Jos katsoo oksia tarkemmin, erottaa tummat laikut lehdissä. Lakaisin koivujen keltaista ja kirsikoiden punaista roskaa parvekkeelta jo heinäkuussa. Se koivu, jossa on isoloviset lehdet, kärsi pahasti viime vuonna ja näyttää taas surkean harvalta. Kirsikat punertuvat normaalisti syyskuun puolella, villiviini juuri ennen syyspäiväntasausta. Pari hätäisintä vaahteraa roihuaa nyt punaisena niin kuin heidän tapansa on. Itsevalaiseva keltainen tulee myöhemmin. Tietysti syksy voi olla hailakka. Tautiset puut hankkiutuvat nopeasti eroon lehdistään.

Luulen, että kyläkoulu on nykyään yhtä kaukana idyllistä kuin muinoin 1950-luvulla. Mitenkähän lasten kehitysvaiheet näkyvät modernin koulun arjessa? Kansakoulun muka viattomaan maailmaan kuuluivat esimerkiksi yläkoulun pojat, jotka ajoivat takaa ja koskettelivat tyttöjä. Yläkoulu tarkoitti neljäsluokkalaisia ja isompia, jotka opiskelivat samassa luokkahuoneessa. Osa tytöistä ja muutama kookas poika olivat sukukypsiä. Nuoremmillakin murrosikä teki tuloaan. Huusiin turvaan vainoojilta Kolmannen luokan kevät sekoitti kotimatkat: poikasakki juoksi tyttöjen perässä ihan kirjaimellisesti. Meille päin tytöt kulkivat porukassa, sillä moni heistä asui omakotialueella. Jatkoin siitä mäkeä ylös tyttökaverin kanssa ja kilometrin verran yksin. Onneksi kiusanhenget olivat laiskoja kävelemään. Laumasta oli hyötyä, kun pojat lähtivät seuraamaan. Ei pelottanut, koska joukkomme arveli voittavansa mahdollisen käsirysyn. Pako oli kuitenkin tappelua helpompi vaihtoehto. – Äkkiä meiän huusii...

Kiusaaminen alkoi dramaattisesti. Pojat seisoivat kotipihallaan ja viskelivät hellapuiksi pilkottua hakkuujätettä maantielle. Yksi klapi mäjähti kasvoihini. Tyttökaveri onnistui väistämään ammuksia ja pääsi karkuun. Vasta kotona selvisi, että aivan silmän alla oli tikun tai oksan tekemä pistohaava. Oli syksy, olin ensimmäisellä luokalla ja melko tasan seitsemän vuotta vanha. Enkä ymmärtänyt, että tapaus voisi olla pitkän piinan alku. Isäni ryhtyi toimiin viipymättä Isä meni johtajaopettajan, siis yläkoulunopettajan puheille. Alakoulu eli pienet lapset, ensi-, tois- ja kolmasluokkalaiset, olivat naisen työsarka. Mies opetti neljäsluokkalaisia ja isompia ja johti koulua. Tilaa oli vähän: kaksi luokkahuonetta, eteinen ja keittola. Isä tunsi yläkoulunopettajan, koska oli hänen entinen oppilaansa. Sitä paitsi isä varmaan epäili, ettei alakoulun vanha neiti mahtaisi kiusaajille mitään. Silmä turposi ja oli kipeä, ja jäin tietysti pois koulusta. Isä selitti kahden kesken, ...

Seisoin ulkovaatteet päällä television edessä. Olin juuri tullut töistä ja katsoin kuvia, joita aivot eivät heti käsittäneet uutisiksi. Pilvenpiirtäjä oli tulessa niin kuin vanhassa elokuvassa. Ihminen hyppäsi palon keskeltä tyhjään ilmaan. Ja kommentti maailmalta: mustavalkoinen video, jossa naiset tanssivat riemuissaan. Myöhemmistä uutislähetyksistä nämä pätkät oli siistitty pois. Enempää en kirjoita viidentoista vuoden takaisesta hyökkäyksestä. Vaikeneminen on osa henkilökohtaista vastarintaliikettäni. Toinen osa on se, että kun jotkut taas iskevät jossakin, en todennäköisesti postaa aiheesta ollenkaan. Sanomiseni ja tekemiseni ovat täysin merkityksettömiä. Kuitenkin teen, minkä voin: rajoitan palstatilaa. Perhosen siipi vastaan hirmumyrsky. Turhan juhlallista tietysti. Vaan onpa yritetty.

Kostea, ei liian kipakka lehahdus kiukaan suunnalta lupaa nautintoa. Saa oikaista itsensä lauteille. Kiuas rapsahtelee. Jatkuvalämmitteisen alta kuulee tulen äänet, ellei ole viimeinen saunoja. Muu unohtuu. Harmaa vanha sauna pellon reunassa Lapsuuskodin hirsisaunan päätyyn oli tehty laudoista eteinen – nykyään puhutaan saunakamareista. Osat olivat ajan mittaan harmaantuneet samansävyisiksi. Eteinen toimi pitkään suutarinverstaana. Ikkunan luona oli pöytä, nurkassa jykevä ompelukone ja kokoelma puisia lestejä. Sauna oli todella vanha jo silloin, kun olin ihan pieni, ja kesällä vadelma tunki lahon seinähirren läpi siinä, mistä pesuvedet juoksivat kourua pitkin ulos. Löylyt olivat silti talvellakin mainiot. Valaistukseksi riitti saunassa kynttilä, joka tuikki ikkunalaudalla. Eteisessä ja polulla auttoi taskulamppu, myrskylyhty tai kuutamo. – Kylypöön! huusi vanhaemäntä omalta pihaltaan. Saunaan   hän ei käskenyt. ( Käskeä   tarkoitti myös 'pyytää' tai 'k...

Kesä loppuu monta kertaa. Yksi päätepisteistä on elokuun viimeinen ilta, sillä koulu alkoi nuoruudessani syyskuun ensimmäisenä päivänä. Oppikouluiässä muistin joka vuosi Anna-Maija Raittilan säkeet: "Viimeinen kesän rusko pilveen häviää, / ja kauas taivaan lakeen syttyy syksyn tähdet." Runon nimi on "Viimeinen kesäilta". Ajattelen yhä samoin kuin koululaisena, että sen päiväys on 31.8. Kaksitoista syksyä on niin pitkä aika, että siitä jää jälki sisäiseen kalenteriin. Mitään muuta ei runosta ole jäänyt mieleen kuin nämä rivit. Kirja on Raittilan esikoisteos Ruiskukkaehtoo   (1947). Äiti oli voittanut sen lausuntakilpailussa. Olihan tähtiä jo elokuussa, mutta varsinaisesti ne kuuluivat syksyyn. "Siellä on taivas kiiluvaisia täynnä", isä sanoi tullessaan keittiön ovesta sisään. Hän tarkoitti, että yöksi oli seljennyt ja halla uhkasi.

Nuori tyylikäs pariskunta marssi puistoa kohti. Edellä juoksi viiden tai kuuden ikäinen poika. Sitten poika pysähtyi ja alkoi kaivaa hiekkaa sormellaan. Hän oli nähnyt maassa jotain kiinnostavaa. – Juokse, äiti kehotti napakasti. – Pitää liikkua, ettei tule lihavaksi. Voi hyvänen aika. Kuuden vanhat ovat käskemättä ikiliikkujia: hyppivät, pomppivat ja kieppuvat. Vaikka yrittäisi kuinka, vekaroita ei saa millään konstilla istumaan hiljaa paikallaan. Sekä poika että vanhemmat olivat hoikkia. Perhe syö varmaan kasviksia ja harrastaa joka päivä liikuntaa. Äidin kireys arvelutti kuitenkin. Lapsen pitää saada touhuta omiaan. Urheileeko poika isona pakonomaisesti vai kapinoiko ja ryhtyy sohvaperunaksi?

Perikunnan ahneus torpedoi helposti seniorirakkauden, kun suku laskeskelee tulevia saamisiaan. Tuttu nainen löysi kivan leskimiehen, joka asuu pienessä mökissä. Talveksi miehellä on yksiö, mutta sinne ei tarvitse muuttaa vakituisesti vielä pitkään aikaan. Luultavasti. Elämä ei anna takuita huomisesta. Arki jaetaan reilusti, eikä mies orjuuta kauhan ja imurin varteen. – Ei minun tarvii olla piika, tuttu kehui. – Moni ikä-äijä tykkää, että juuri se on naisen tärkein virka. Miehen lapset käyvät usein kylässä. He ovat päällisin puolin mukavaa väkeä. Siitä huolimatta perikunta uhkaa eläkeläisparin onnea. Lapset nimittäin pelkäävät isän tavaroiden lähtevän naisystävän matkaan. Siitäkin tuntuu olevan melkoinen huoli, että perinnöksi toivotut varat tuhlaantuvat seurusteluun. Vaarinmökki ja yksiö ovat miehen itsensä hankkimia. Osa huonekaluista ja muista esineistä on hänen vanhempiensa peruja tai lasten äidin ajoilta. Eläkkeensä mies on ansainnut kovalla työllä. Silti l...

Yö on kaupunkilaiselle harvinainen elämys. Tarkoitan aitoa maalaispimeyttä, johon keinovalo ei ulotu. Siitäkin on kauan, kun olen viimeksi ollut tien päällä öiseen aikaan. Ensin pilvet hehkuivat punaisina ja taivaanrantaan oli sipaistu hiukan vihreää. Kun matka joutui, vaaleat elopellot hämärtyivät näkymättömiksi. Jäljelle jäi musta maa ja musta metsä ja paksu musta pilvilautta. – Niin kuin kattilankansi, matkatoveri kuvaili pilveä. Kylmää valkoista hohtavien ajoratamerkintöjen päässä viipyi keltainen neliö: pala pohjoista. Lopulta valotilkku haalistui. Perillä metsä sulki pihan aukoksi, jonka yllä kajasti harmaa taivas. Sakea, kostea pimeys otti tulijat vastaan.

Tärkein peruste, jonka mukaan järjestän elämääni ja maailmaani, on tapahtuman paikka. Eri vaiheet ovat mielessäni kartalla eivätkä aikajanalla: Helsinki, nykyinen lähiöni, opiskelukaupunki, lapsuuden kotipitäjä ja muutama muu tuttu seutu. (Lähiö on ajatuksissani eri paikka kuin Helsinki, joten käytän lähiön nimeä.) Web-koulutuksen opettaja huomasi taipumukseni. Hän piti sitä erikoisena, koska ei oivaltanut piirteen maalaisuutta. Olen kasvanut siihen, että talo pysyy. Ainoastaan väki vaihtuu, kun nuori polvi ottaa isännyyden. Paikka ja rakennukset jäävät, vaikka tila myydään vieraalle. Saatan määritellä sijaintini vuosia sitten puretun talon mukaan. Kerran maalla soitin kylälle päin kävellessäni: "Laita kahvi tulemaan, mä olen nyt Korpelan kohdalla." Tienvarresta hävinnyt mökki oli edelleen puhekumppaninkin maisemassa. Näkymättömiin painuneen historian lisäksi kartan pisteisiin kerrostuu oman elämän jaksoja. Suunnittelen yhtä kaupunkiani esittelevää valokuva-albumi...

Onkohan paperikauppa vielä Töölöntorin laidalla? Oli se, kun Outi Pakkanen kirjoitti dekkariaan Helle ,   joka sijoittuu entisille kotikulmilleni Helsingin Etu-Töölöön. Viimeiset paperikaupat tekevät kuitenkin katoamistemppuja. Pakkasen vakihenkilö graafikko Anna Laine joutuu vesivahingon takia evakkoon. Samoin tietysti mäyräkoira Justus. Asunto sijaitsee lähellä Mika Waltarin puistikkoa ja Eliteä, jossa yhä vain on taiteilijakapakan hohtoa. Anna Laine pujottelee vanhojen mööpelien ja portaan erilaisten asukkaiden seassa. Kissanpissa tuoksahtaa huoneissa, ulkona roskakatos. Tunnistan heti keittiön tilat: "kapea putka". Kuin myös antiikkisen kaasuhellan. Uunin räjähtämistä saa pelätä, jos sitä rupeaa sytyttämään. Kirja sijoittuu kesään ja sää tihkuu riveille ja rivien väliin. Juhannuksena roikaa vettä, mittari näyttää +9°. Talon rappujuhlien perjantaina lukema on hikiset +32,5°. Sitten tulee myrsky ja lopulta murha, niin kuin odottaa sopii. Pakkasen romaanien ääre...

Lämmin keltainen on elokuun väri pelloilla ja puutarhassa. Totta kai se löytää tiensä myös ruokapöytään. Kantarelli Hoksasin kantarellit opiskeluaikana, koska niitä oli kaverin landella tolkuttomasti. Kotiseudun paikat olivat melko harvassa. Kaverin luona sienestäessä näin myös mäntykukan sekä hirvikärpäsen – elukka oli levinnyt kaakon suunnalta. Kantarelli on nopeaa gourmet-ruokaa. Jos sutii roskat pois metsässä, saa kotiin tultua heittää voita pannulle ja sienet perään. Nauris Ehdottomasti se litteä keltainen, jota myydään kaskinauriin nimellä. Valkoisiin en ole kajonnut. Tykästyin makuun jo pienenä. Äiti haki kasvimaalta nauriin, pesi ja halkaisi sen. Sitten asetuttiin pihalle istumaan, ja äiti raaputti veitsellä nauriista sosetta, jota työnsi vuoron perään annoksen kunkin lapsen suuhun. Aprikoosi Ensimmäisen kerran ostin tuoreita aprikooseja Stockmannilta, kun etsin syöntikypsiä hedelmiä. Aprikooseista tuli keskikesän herkku, jota saa nykyään lähiön marketistakin.

Anttila kaatui huonoon laatuun. Niin kaatuvat kaikki, jos eivät ala myydä tarpeellisia kunnon tavaroita. Olen kyllästynyt sisustusesineisiin ja muumimukeihin eli tilpehööriin, jota on vaivatonta ostaa halvalla sisään ja myydä vähällä henkilökunnalla ulos. Hameiden ja muun vaatteen lisäksi tarvitsen pieniin tiloihin sopivat tyylikkäät verhot, nyppyyntymättömästä puuvillasta huolellisesti ommeltuja lakanoita ynnä muuta, mitä Helsingin keskustasta on vaikea löytää. Anttiloihin on päässyt suoraan kolmelta metroasemalta: Itäkeskuksen, Helsingin yliopiston (entinen Kaisaniemi) ja Kampin. Porukkaa olisi riittänyt tungokseen asti, jos tarjolla olisi ollut hyviä pukineita ja talouskaluja. Uusin Anttila sijoittui Rautatientorin asemalle, mutta olen käynyt siellä vain pari kertaa enkä ostanut mitään. Ihanteellinen paikka ei auta, jos kauppias yrittää myydä kiinanhetaleita ja käyrälestisiä kenkiä. Eikä tunnetun merkin epäonnistunut kuosi myy – naisten paita, jossa on kummankin rinnan pää...

Kolmantena aamuna kukka lakastui. Siirränkö metsäkaktuksen tilavampaan ruukkuun, jotta se kukkisi taas ensi kesänä? Tekisi kaksi tai kolme valkoista kukkaa... Olen tainnut pitää huonekasveja nälässä ja välillä janossa. Muutama haikailee myös valon perään. Tuholaisia ei ole ilmaantunut, mutta porukka näyttää hiukan kituliaalta. Kaktusten kukkimattomuus johtuu tietysti siitä, että useimpien täytyy saada kunnon talvilepo viileässä ja valoisassa. Ennen sotia rakennetun talon vetoisella ikkunalla talvetus kävi luonnostaan. Paksu ja leveä ikkunalauta ulottui kylmään ruutuun asti, eikä patterin lämpö hohkanut suoraan kasveihin. Nyt lämmitys aiheuttaa ongelmia. Toisaalta kasvien huoltovälit vaikuttavat niiden viihtymiseen. Sitä paitsi luulen, että kun aurinko oikein paahtaa eteläikkunalle, jotkut kaktuksista pakenevat kesästä huolimatta lepotilaan. Mullanvaihdossa onkin keinottelemista. Metsäkaktus on aikamoinen rohjo ja myös jotenkin hauras, erilainen kuin vaikka leh...

Tarhametsäkaktus,  Hylocereus undatus. Metsäkaktuksen kukka oli avautunut yön aikana leveämmäksi. Se oli sivulta katsoen kuin laakea teekuppi. Valkoisten terälehtien kärjistä mitaten kukan halkaisija oli 10 cm. Verholehdet sojottivat ulommas. Ajatella, ensimmäinen kaktuksenkukka huushollissa yli kymmeneen vuoteen. (Joulukaktusta tai oikeammin marraskuunkaktusta ei lasketa. Se kukkii joka vuosi pimeimmän ajan alussa ja lopussa.)

Metsäkaktuksen nuppu alkoi paisua, mutta jökötti sitten samanlaisena. Ehdin jo pelätä pahaa. Lähdin illalla postiin ja kauppaan siinä toivossa, että voin marssia suoraan kassalle. Se onnistuu, kun menen vähän myöhemmin. Palatessani nuppu oli lupaavasti töröllään. Avautuminen vaikutti nopealta, joten laskin tavarat keittokomeron tuolille, kaivoin puhelimen repusta ja ikuistin näyn. Kyllä siitä tulee kukka... Purin ostoksia kassista ja vilkuilin huolestuneena ikkunaan: parasta ottaa toinen räpsy ennen kuin hämärtyisi. Aukeaakohan se vielä lisää? Kukka näytti jäävän ihan kuin puoliavoimeksi. Katselin ja nuuhkin – ei tuoksua. Kun vanhapoika piti tapanaan kukkia, hieno tuoksu levisi pieneen makuusoppeen. Illalla viimeiseksi kävin ihailemassa kukkaa ja fundeerasin, että kaktus sai puhtia, kun aurinko paistoi kunnol...

Tarhametsäkaktus. Mikä yllätys: metsäkaktus vääntää nuppua. Odotin vain kookasta viherkasvia. Pistokas oli kuitenkin vanhasta, kukkineesta yksilöstä. Luulen, että tämä teki yllätyksen mahdolliseksi. Saa nähdä, aukeaako nuppu, joka sinänsä on jo merkkitapaus. Myöhemmin: Avautui se! Mittakaavaa saa ehkä siitä, että kepit ovat rakettien varsia. Kaupan kepit ovat liian lyhyitä ja nämäkin kohta.

Camarguenhevonen – muisto matkalta. Hevonen "Ne luodessaan Se / onnistui parhaiten", runoili Eeva-Liisa Manner. Minäkin pidän eniten hevosista. Varis Kesät talvet lähiöarjen näkyvin lintu. Ja kuuluvin. Älykäs – pärjää ja viihtyy urbaanissa ympäristössä. Mantukimalainen Sen nimi on suomen kielen kaunein sana.

Onko järkevää käyttää rahaa vanhojen ihmisten elossa pitämiseen? Mitä hyötyä heistä enää on? Tätä kyselee Jörn Donner  kirjoituksessaan, joka ilmestyi juhannuksen Hesarissa. Hän ottaa esimerkiksi itsensä: 83-vuotiaan, joka sairastui ensimmäisen kerran syöpään tavanomaisen eläkeiän kynnyksellä. Sen jälkeen hänestä on koitunut yhteiskunnalle paljon kuluja. Donner vilauttaa myös toista näkökulmaa. Hän on erikoisen ammatinvalintansa (kirjailija, elokuvaohjaaja, poliitikko) takia hyödytön, vaikka onkin edelleen työkykyinen. Tehoyhteiskunta karsii taiteilijat ja älyköt jo nuorina. Menkööt oikeisiin töihin, että tuottavat. Kulttuurin harjusinisiivet ja liito-oravat saavat kadota, eikä kukaan suojele. Mikäli Suomen on tarkoitus menestyä, täytyy olla varaa monimuotoisuuteen. Turhina pidetyt humanistit ovat resurssi – jopa assyriologit, vaikka hyötyhannut eivät tiedäkään, mitä semmoiset tekevät. Ovatkohan päättäjät kuulleet jutun hevosesta, joka oppi olemaan syömättä...

 Mennyttä kulttuurimaisemaa. Koivuista viis, juhannuksen puu on pihlaja: kukkien väkevä haju, niiden hohto öisessä valossa, oksien hämärä. Mielikuvat kulkevat näin, vaikka olen asunut kauan etelärannikolla, missä kesä tulee aikaisin. Hautakivet juoksentelivat vielä irrallaan, kun näppäilin 1980-luvun lopulla kuvia silloisilta kotinurkilta. Kivet olivat jäänteitä sotilashautausmaasta, joka sijaitsi Taivallahdessa 1826–1918. Venäläisen sotilassairaalan vainajat kuuluivat moneen kansallisuuteen. He olivat palvelleet keisarin armeijassa. Kristityt haudattiin tänne, juutalaiset ja muslimit saivat leposijan omilla hautausmaillaan. Lyhyempi iltakävelyreitti vei "pienen hautausmaan ympäri" eli puistoon, jossa tutkin kivien tekstejä. Paikalle oli haudattu ainakin venäläisiä ja puolalaisia. Yhden kiven juurelle ilmaantui välillä kukkia ja kynt...

Iso otsikko Helsingin luterilaisten seurakuntien jäsenlehdessä: "Kirkko avaa ovensa kaupunkielämälle." Herra varjele, tekee mieli parkaista. Miten olisi yhteisö, jossa pääsee katsomaan tätä kaupunkielämää muualta kuin sen keskeltä? Sitten jaksaisi taas paremmin. Varsinainen juttu ilmoittaa, että seurakuntien toimintakulttuuri muuttuu. "Kirkon tilat auki, seurakuntalaiset ideoimaan, kehitysrahaa parhaille hankkeille ja talous tasapainoon." Säästömenetelmäksi on valittu itsepalvelu paikoissa, joista ei tarvitse maksaa tilavuokraa: " – – ja että kirkko näkyy siellä, missä ihmiset ovat. Kirkolla ei ole parempaa käyttämätöntä voimavaraa kuin seurakuntalaiset." Hm. Tiet ja aitovieret ovat yksi klassinen toimintaympäristö. Harva maallikko pystyy kuitenkaan tarjoamaan laadukkaita uskonnollisia sisältöjä. Aikojen kuluessa hioutuneet sisällöt ovat kirkon timanttinen erikoisala – tekstit ja liturgia, fiksuille kuulijoille tehty lyhyt saarna, ehtoollinen, vähän...

Hauska lintuhavainto aamukuudelta: kaksi tynkäpyrstöistä miniharakkaa kirsikan juurella. Siinä ne pomppivat sateessa, mutta vetäytyivät nopeasti pensaan alle, kun tönäisin parvekkeen oven auki. Fiksuja kakaroita. Näiden takia iso harakka jahtasi viime viikolla oravaa kauemmas. Olisiko poikueesta säilynyt vain kaksi? No, edes kaksi. Seudun harakkakanta on vahva. Syksyllä niitä keikkuu taas kirsikassa vähintään seitsemän.

 Käytöstä pois jäänyt perunakellari 1970-luvun lopulla. Rakennuksen nimi oli kuoppa. Perunakuoppa, jos joku halusi olla oikein tarkka. Mäkeen liiterin yläpuolelle kaivettu iso kuoppahan se oli. Päällä lankuista naulattu tasainen kansi eli katto, jossa oli luukku. Katon päällä oli vielä seinät ja vesikatto, alun perin päreistä tehty. Myöhemmin laitettiin musta huopa. Päreitä ei enää käytetty, vaikka liiterissä oli niitä kasa ja toinen ison kuusen juurella. Tila, joka oli laajempi kuin maanalainen osa, oli ahdettu täyteen olkia. Myös sammalta näkyi olevan eristeenä. Juurekset pysyivät maukkaina Talvella kuoppaan voi mennä vain lauhalla ilmalla, etteivät perunat, lantut ja porkkanat jäätyneet. Luukusta laskeuduttiin muutaman askelman pituisia tikapuita myöten kuopan pohjalle. Luukkua ei saanut sulkea, ja men...

Räntää ruimi naamalle. Vai olivatko valkoiset hiutaleet silkkaa lunta? Joka tapauksessa paleli. Kansakoulutytön kevätjuhlavarustus ei riittänyt: villatakki, lyhythihainen mekko, polvisukat ja pikkukengät. Säästä huolimatta kotiväki ahersi perunapellolla. Jätin todistuksen keittiön kaapin välikköön. Sana tarkoitti yläkaappien välissä olevia hyllyjä; alakaappeja oli kolme. Kuoriuduin äkkiä juhlavaatteista ja kiskoin tilalle lämpimiä runttuja. Villasukat ja kumisaappaat tuntuivat mukavilta. Sitten lähdin muiden joukkoon perunamaalle. Siemenperunat oli haettu kuopasta hyvissä ajoin ja idätetty saunassa. Kevätjuhlaa edeltävänä päivänä peltoon oli ajettu vaot hevosella ja peruna-arralla. (Se oli yksinkertainen aura, jota ei käytetty muihin töihin.) Koululla ollessani puiset laatikot oli kannettu pientareelle ja osa perunoista ladottu valmiiksi ämpäreihin ja pärekoreihin. Iso peruna oli halkaistu, jos siinä oli monta itua. Astia mukaan vain ja tiputtelemaan ...

Ajatus jysähti mieleen, mutta en uskonut muistiani. Oli pakko hakea kirja hyllystä. Aila Meriluodon rakkausromaani Peter-Peter . Sanottiinko siinä tosiaan, että nelikymppiset ja vanhemmat ovat tämän ajan neekereitä? No sanottiin: "Ei, minä pidän tästä iästä – niin kertakaikkista syrjintää kuin yhteiskunta nykyään harjoittaakin keski-ikään ehtineitä ja sen ylittäneitä kohtaan (jos jotkut ovat neekereitä täällä valistuneissa pohjoismaissa, niin 40 vuotta täyttäneet)." Voi kauheata. Romaanin kirjoittamisaikaan vuonna 1970 olin opiskelija, mutta maailmani oli täynnä eri-ikäistä väkeä. Jopa harmaapäät saivat nauttia kaikesta hyvästä. Eihän se ollut minulta pois. Raivaisin omia polkuja. Yksi parhaista ystävistäni täytti 50 vuotta toukokuun lopulla ja hankki juhliinsa heleänvihreän pitkähelmaisen muotivaatteen. Olisin voinut edustaa samanlaisessa. Että tämä vihamielisyys oli olemassa jo silloin, vaikka en siitä tiennyt. Liki puolessa vuosisadassa tilanne on vain pahent...

Kaari Utrion lausunnot vanhuudesta ovat edelleen käypää tavaraa, vaikka haastattelu ilmestyi jo toista vuotta sitten. ("On kiva olla pieni, sitkeä mummo", Eeva   huhtikuu 2015 s. 14-18.) Utriolle vanheneminen on helpotus. Ei tarvitse enää kilpailla ulkonäöllä eikä työsaavutuksilla eikä sovittaa puheitaan toisten mieliksi. Mummo saa olla ja sanoa. Jo neljän-viidenkymmenen iässä kiinnitin vähemmän huomiota ihmisten koohotukseen ja kukkoiluun. Konnuuksia täytyi luonnollisesti pitää silmällä. Tuhoisankin juonittelun syy oli yleensä naurettava. Kieroilija ei nähnyt omaa kuviotaan, joka selvisi pian, kun toimintaa katseli ulkopuolisena. Vanha ihminen pääsee Utrion mukaan vapaaksi normeista, joita ei aiemmin ole tiedostanut. Haastattelun luettuani fundeerasin, juoksenko yhä turhanpäiväisten juttujen perässä. Hyvin taidan olla irti projekteista ja tavoitteista. Saavutuksia ei ole koskaan ollutkaan. Päässä kävi myös, ettei saa mukautua ympäristön mielikuviin vanhuksista....

Kaksi varista nokki nurmikolle viskattuja parvekekukkia, ja toinen yritti häätää kaverinsa apajalta. Rauhallinen varis lensi pian tiehensä. Seura oli huonoa ja juuripaakut kelvoton ravintola. Äkäinen varis kiinnostui rusakosta, joka söi vieressä ruohoa: kaarteli noin puolen metrin säteellä rusakon naamasta, hyppi ja uhkaili. Citypupu ei korvaansa lotkauttanut. Mitä linnusta, kun koiratkin vain räyhäsivät kävelytiellä ihmisensä lähellä. Rusakon turpa nousi ruohosta, kun säntäilevä varis vaihtoi taktiikkaa ja lähestyi takaa. Nurmen jyystäminen kuitenkin jatkui, vaikka omituinen lintu selvästi huolestutti. Viisi tai kuusi kertaa varis syöksyi valkoista häntäpalleroa kohti. Lopulta rusakko turvautui parin metrin pituisiin väistöliikkeisiin. Jäniksillä ja ihmisillä täytyy olla samoja tunteita. Ilmeestä näki, että rusakkoa suututti. Ruohon seassa oli apilaa, mutta herkkua ei saanut syödä rauhassa, kun mokoma hullu terävänokka oli koko ajan kimpus...

Seurustelukumppani tai puoliso häipyy ilman selityksiä eikä vastaa yhteydenottoihin. Uusi sana tempulle on ghostaus. Mitenkähän sen oikein suomentaisi? Ghost tarkoittaa aavetta. Sana toi mieleen Aila Meriluodon romaanin Peter-Peter ,   jossa toisen naisen tarina kulkee onnetonta loppua kohti: kirjeenvaihto, tapaamisten sählinki ja hyvä seksi, viime vaiheessa tuskainen odotus, suru ja viha. Meriluodon myöhemmin julkaistusta päiväkirjasta käy ilmi, että Peter-Peter   jos mikä on avainromaani. Elämäkerturilleen Panu Rajalalle kirjailija toteaa romaanin ja päiväkirjan pitävän "aika hyvin yhtä todellisuuden kanssa". Vuonna 1970 ainoa merkitsevä todellisuus on Meriluodolle yhtä kuin psykiatri ja runoilija Ivar Grünthal eli päiväkirjan Mart Sarnet eli romaanin Peter Mackus "...kirjoitan kirjeitä vimmatusti, aamusta iltaan, päivästä toiseen, olen onnellinen, rakastunut, täpötäynnä – ja kaikki ihan järjettömästi ja vailla katetta." Mies on yhtä innokas: "Vas...

Auringon ottamisen muisto tuntui pahimmalta jälkeenpäin. Tarkoitan sitä vaihetta, kun olin kuullut säteilyarvojen kohoamisesta, mutta mikään ei ollut varmaa ja tiedotuksen laatu epäilytti. Mitähän oikein tein sinä viikonloppuna? Merkityksettömät yksityiskohdat häviävät kolmessakymmenessä vuodessa. Syvennyin kai huushollin lisäksi korttiaskarteluun tai valokuviin. Rentouduin, unohdin työt ja kaiken muun. Tietysti sepustin kirjeitä. Niitä oli aina vähintään yksi kesken. Kauniilla ilmalla on pakko ulkoilla Omatunto kolkutti joka kerta, kun nostin katseeni ikkunaan ja näin upean sään. Todella synti nyhrätä sisällä. Kello oli kaksi tai enemmän, kun vihdoin raahauduin takapihalle nauttimaan keväisestä sunnuntaipäivästä. Sininen taivas himersi aavistuksen utuisena. Ei ketään missään. Naapurien pihat olivat autioita. Ulkoilunsa suorittaneet kunnialliset tyypit istuivat jo ruokapöydän ääressä tai makasivat sohvalla. Oli ihan kuin...

Kaupunkilainen erehtyy muuttamaan maalle. Pian ahistaa. Ei kartanoita, ei järvellä soutelua eikä tyttöä kukkivalla niityllä, vaan synkkä kuusikko ja hiljaisuus. On pakko päästä jonnekin: "– – hän menisi mihin tahansa, missä olisi joku ihminen, pelaisi vaikka pajatsoa linja-autoasemalla mustalaisten joukossa." Hi hi. Maaseudun rauha ja entisajan viihdetarjonta. Nauroin Eeva Joenpellon romaanin lähtötilanteelle. Muutaman sivun jälkeen Avoin, hellä ja katumaton   sitten tökkäsi. Peltisepän hämärät bisnekset aktivoivat Otto-syndroomani   eli kirjojen vieromisen. Alun perin halusin lukea nimenomaan toisten päähenkilöiden tarinan, joten selailin vielä. Kirjailija nappasi Heikki ja Hertta Sarenin ja heidän miljöönsä Sammatista. Esikuvina olivat Paavo Lietzén ja hänen sisarensa Hanni sekä Oinoon talo: maalaisantiikkia, kissoja, omiin oloihin käpertyvää elämää. ...