Toinen asiakas harkitsi päätöstään. Myyjä katsoi minua kysyvästi.
– Kunnolliset naisten talvisaappaat, sanoin.
Myyjä selasi vaihtoehtoja mielessään. Hän oli keski-ikäinen herra ja ymmärsi, miksi käytin sanaa kunnolliset.
– Se on varmaan tämä, hän sanoi ja ojensi mustan kengän.
Pohja oli tukeva, mutta ei traktorimallia. Eikä lenkkari: ihan oikea korko. Varsi ulottui puolisääreen. Ei tupsuja, ei glitteriä. Ei solkia, jotka repivät lahkeiden alisuut. Ilahduttavaa.
Jalka viestitti innostuneena heti kun sovitin: Kaupungin parhaat, ota nämä! Sillä raukalla oli kokemusta. Olin tunkenut sen jos mihin koppuroihin useana päivänä.
Myyjä ojensi viimein toiselle asiakkaalle kuitin ja hyvästeli hänet.
– Saisinko tälle parin? pyysin.
Sitten kävelin, peilasin ja kävelin. Paksusta pohjasta huolimatta saappaat näyttivät kadulle sopivilta. Juuri tällaisia reiluja talvijalkineita olin hakemassa. Koreilukenkiä oli ennestään.
Jaloilla oli niin mukava olla, että ne käskivät lopettaa vetkuttelun ja kaivaa pankkikortin esiin. Varpaille oli tilaa riittävästi, ja päällisnahka ja karvavuori tuntuivat pehmeiltä.
– Hyvät on, totesin riisuessani saappaita. – Myy nämä mulle.
Puhuttiin siinä muutakin. Liikkeen monipuolisesta valikoimasta tietysti sekä kiillokkeesta. Myyjä ansaitsi poikana taskurahansa lankkaamalla perheen kengät.
Tyytyväisenä lähdin ulos Porvoonkadun sateeseen.
Lisäys 13.12.2016:
Saappaat ovat tosiaan niin hyvät kuin nykyään voi olla.
Vain pohjan urat ovat hankalat. Ne ovat niin kapeat, että hiekoitussepelin murut jumiutuvat niihin ja raapivat lattioita.
Toisaalta varsi on sopivan korkea eikä sepeliä joudu kengän sisään. Nilkkureissa on lähes aina tällainen ongelma. Eli sukkia menee.
Helsinkiläinen ehkä tunnistaa kaupan, jota kehun vastikkeetta, omasta halustani. Asuin yhteen aikaan nurkan takana Viipurinkadulla ja myöhemmin kävin töissä lähistöllä. Ostin jo silloin kenkiä tästä putiikista.
– Kunnolliset naisten talvisaappaat, sanoin.
Myyjä selasi vaihtoehtoja mielessään. Hän oli keski-ikäinen herra ja ymmärsi, miksi käytin sanaa kunnolliset.
– Se on varmaan tämä, hän sanoi ja ojensi mustan kengän.
Pohja oli tukeva, mutta ei traktorimallia. Eikä lenkkari: ihan oikea korko. Varsi ulottui puolisääreen. Ei tupsuja, ei glitteriä. Ei solkia, jotka repivät lahkeiden alisuut. Ilahduttavaa.
Jalka viestitti innostuneena heti kun sovitin: Kaupungin parhaat, ota nämä! Sillä raukalla oli kokemusta. Olin tunkenut sen jos mihin koppuroihin useana päivänä.
Myyjä ojensi viimein toiselle asiakkaalle kuitin ja hyvästeli hänet.
– Saisinko tälle parin? pyysin.
Sitten kävelin, peilasin ja kävelin. Paksusta pohjasta huolimatta saappaat näyttivät kadulle sopivilta. Juuri tällaisia reiluja talvijalkineita olin hakemassa. Koreilukenkiä oli ennestään.
Jaloilla oli niin mukava olla, että ne käskivät lopettaa vetkuttelun ja kaivaa pankkikortin esiin. Varpaille oli tilaa riittävästi, ja päällisnahka ja karvavuori tuntuivat pehmeiltä.
– Hyvät on, totesin riisuessani saappaita. – Myy nämä mulle.
Puhuttiin siinä muutakin. Liikkeen monipuolisesta valikoimasta tietysti sekä kiillokkeesta. Myyjä ansaitsi poikana taskurahansa lankkaamalla perheen kengät.
Tyytyväisenä lähdin ulos Porvoonkadun sateeseen.
Lisäys 13.12.2016:
Saappaat ovat tosiaan niin hyvät kuin nykyään voi olla.
Vain pohjan urat ovat hankalat. Ne ovat niin kapeat, että hiekoitussepelin murut jumiutuvat niihin ja raapivat lattioita.
Toisaalta varsi on sopivan korkea eikä sepeliä joudu kengän sisään. Nilkkureissa on lähes aina tällainen ongelma. Eli sukkia menee.
Helsinkiläinen ehkä tunnistaa kaupan, jota kehun vastikkeetta, omasta halustani. Asuin yhteen aikaan nurkan takana Viipurinkadulla ja myöhemmin kävin töissä lähistöllä. Ostin jo silloin kenkiä tästä putiikista.
Kommentit
Lähetä kommentti