Huijariromaani

Kaupunkilainen erehtyy muuttamaan maalle. Pian ahistaa. Ei kartanoita, ei järvellä soutelua eikä tyttöä kukkivalla niityllä, vaan synkkä kuusikko ja hiljaisuus. On pakko päästä jonnekin:

– – hän menisi mihin tahansa, missä olisi joku ihminen, pelaisi vaikka pajatsoa linja-autoasemalla mustalaisten joukossa.

Hi hi. Maaseudun rauha ja entisajan viihdetarjonta.

Nauroin Eeva Joenpellon romaanin lähtötilanteelle. Muutaman sivun jälkeen Avoin, hellä ja katumaton  sitten tökkäsi. Peltisepän hämärät bisnekset aktivoivat Otto-syndroomani  eli kirjojen vieromisen.

Alun perin halusin lukea nimenomaan toisten päähenkilöiden tarinan, joten selailin vielä.

Kirjailija nappasi Heikki ja Hertta Sarenin ja heidän miljöönsä Sammatista. Esikuvina olivat Paavo Lietzén ja hänen sisarensa Hanni sekä Oinoon talo: maalaisantiikkia, kissoja, omiin oloihin käpertyvää elämää.

Joenpelto jännitti Hannin suhtautumista kirjaan. Vanha neiti ei kuitenkaan loukkaantunut. Hänet oli kuvattu fiksuksi, mitä nyt ikä teki tekosiaan.

Paavo oli rakuuna ja varmaan ratsasteli kännissä. Kun Joenpelto teki hänestä romaanihenkilön, hän oli maannut haudassa kymmenkunta vuotta.

Omalaatuiset sisarukset kiinnostivat fiktiona yhtä vähän kuin huijari-peltiseppä. Miten kahjo Paavosta tuli todellisuudessa? Kirjailijat dramatisoivat ja heittäytyvät vertauskuvallisiksi. Tulos on välillä kökkö.

Neidin lausuma uuden ajan ihmisistä pätee tietysti:

– – he olivat nokkelampia ja lipevämpiä ja heidän lukumääränsä kasvoi ja joskus he voittaisivat täydellisesti. Kun niin kävisi, oli vain hyvä jos pääsisi pois näkemästä sitä.

Kirja ilmestyi 25 vuotta sitten, kun melkein kaikki suomalaiset pankit olivat kriisissä, koska olivat seikkailleet veroparatiiseissa.

Eeva Joenpelto,

Avoin, hellä ja katumaton

WSOY 1991

ISBN 951-0-17389-4

Helena Ruuskan teos Eeva Joenpelto – elämän kirjailija  houkutteli romaanin ääreen. Samalla kertaa varasin kirjastosta myös Paavo Lietzénin sotapäiväkirjan. Se jäi nyt kesken.