23.8.2016

Perikunta pelkää

Perikunnan ahneus torpedoi helposti seniorirakkauden.

Tuttu nainen löysi kivan leskimiehen, joka asuu omassa pienessä mökissään. Sydäntalvea varten miehellä on yksiö, mutta sinne ei tarvitse muuttaa vakituisesti vielä pitkään aikaan.

Luultavasti. Elämä ei anna takuita huomisesta.

Arki jaetaan kaikin puolin reilusti, eikä mies orjuuta kauhan ja imurin varteen.

– Ei minun tarvii olla piika, tuttu kehui. – Moni ikä-äijä tykkää, että juuri se on naisen tärkein virka.

Miehen lapset käyvät usein kylässä. He ovat päällisin puolin mukavaa väkeä. Siitä huolimatta perikunta uhkaa eläkeläisparin onnea.

Lapset nimittäin pelkäävät isän tavaroiden lähtevän naisystävän matkaan. Siitäkin tuntuu olevan huoli, että seurusteluun kuluu rahaa, joka pitäisi säästää perinnöksi.

Vaarinmökki ja yksiö ovat miehen itsensä hankkimia. Osa huonekaluista ja muista esineistä on hänen vanhempiensa peruja tai lasten äidin ajoilta. Eläkkeensä mies on ansainnut kovalla työllä.

Silti lapset kyselevät innokkaasti reissuista ja tekemisistä. Yksi vahtii erityisesti tavaroita.

– Lopulta älysin, että se kuvittelee, että minä vien sieltä jotain, tuttu valitti loukkaantuneena. – Tarkastaa kaapit ja laatikot, kun luulee, ettei kukaan huomaa. Joskus tekee mieli olla menemättä sinne enää.

Tutulla on kaupunkiasunto, josta hän ei luovu: hissitalo ja sopiva matka palveluihin. Kaikkea on. Tavaraa pitäisi itse asiassa vähentää – eikä hän periaatteesta varasta.

Ajatuksensa hän on tehnyt tiettäviksi kaikkien kuullen, mutta vaivihkainen tarkkailu jatkuu.

Ehdotin että tuttu unohtaa ahneet perilliset.

– Sen kun hymyilet viettelevästi niiden paukapäiden hurmaavalle isälle.

Hyvää miestä ei kannata jättää perikunnan vuoksi. Hankkikoot elämän, niin ei tarvitse kytätä ajokilometrejä.

En kirjoita itsestäni. Tuttu on tuttu, mutta ei kotiseuduiltani. Arvelemme, että ongelma on luultua yleisempi.

6 kommenttia:

  1. Lapset ovat juuttuneet omaan lapsen identiteettiinsä eivätkä ymmärrä, että isällä oli elämä ennen heitä ja on sen jälkeen, kun he ovat (toivottavasti) itsenäistyneet ja aikuistuneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentista tulee mieleen, että lesken koti on varmaan lapsille edelleen jollain tavalla lapsuudenkoti, vaikka paikat ovat uudet. Jos omaisuus olisi jaettu avioeron eikä kuoleman jälkeen, koti olisi selkeämmin hajonnut ja lapset joutuneet irtautumaan. Lapset eivät tosiaan taida nähdä isäänsä muuna kuin isänään.

      Poista
  2. Tämä on tosi yleistä. Minun tuttuni asuu kerrostalossa, jossa samassa kerroksessa vastapäätä asuu 9-kymppinen vanha naimaton täti, jolla ei ole lapsia. Hän vie välillä tädille lämpimäisiä tai lautasellisen riisipuuroa, kun on keittänyt sitä itselleenkin. Tädin sukulaiset kauhistuivat: nyt se kyttää heidän perintöään, ei kukaan ole muuten noin ystävällinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi tätä epäluuloa ja ahneutta! Ei taida paljon puhuttu yhteisöllisyys saada nykyajan Suomessa sijaa, kun sukulaisillekin perintö on tärkeämpi kuin ihminen.

      Ennen oli tapana kiikuttaa lämpimäisiä, kun naapurissa ei kyetty omin avuin leipomaan, oli syynä sitten raihnaus tai jauhojen puute. Viejälle ei koidu suurta vaivaa, eikä konkurssi uhkaa. Ysikymppiselle tuore kotitekoinen pulla tai puuro on herkkua, ja ystävällisyys maustaa ne kahta makeammiksi.

      Poista
    2. Kaikkia osapuolia helpottaisi, jos 'perittävä' lahjoittaisi jo eläessään sen minkä pystyy ja ilmoittaisi että kaikki loppu omaisuus ja varat on rahastoitu omaan hoitoon. Ja myös tekisi niin! Ei olisi yhtään hullumpi asia ilmoittaa suvulle että paperit on tehty hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja ovat maistraatin vahvistamat.

      Poista
    3. Fiksuja neuvoja, vallankin jos rahaa ynnä omaisuutta on tavallista enemmän.

      Ei kai perittävällä kuitenkaan ole velvollisuutta lahjoittaa mitään tai tehdä kenellekään tiliä varoistaan? Tai ilmoittaa, että on tehnyt testamentin. Voin vain kuvitella, mikä spekulointi testamentin sisällöstä alkaisi, jos perilliset ovat sitä sorttia, jonka ajatus askartelee vanhempien – tai ysikymppisen vanhapiikatädin! – omaisuudessa ja laskeskelee perintöjä.

      Suosittelen tosiaan perillisille oman nyt-elämän hankkimista ja perintöjen unohtamista. Pahaksi ei olisi sekään, että suhtautuisi perittävään kuin elävään ihmiseen eikä vainajaan. Elävät ovat kieltämättä arvaamattomia laskelmoijan kannalta. Ne saattavat vaikka ruveta seurustelemaan tai muuten tuhlaamaan arjen iloihin.

      Varojaan ei sitä paitsi kannata lahjoitella kepeästi etukäteen. Myös vanhuuden murheet vievät rahaa. Ellei mikään kalliita hoitoja vaativa sairaus iskisikään, on ehkä tarpeen palkata enemmän apua kuin kotihoidosta saa. Yksityinen tulee kalliiksi. Palvelutaloista nyt puhumatta.

      Poista