Aamulyhyet

Aamulla neljältä roikaa vettä ja mustarastas laulaa niin että sen kuulee huoneeseen. Paljas maa, lämpöasteita. Olisikin jo huhtikuu eikä talvipäivänseisaus. Lisäys 30.12.2017: Mustarastas lauloi myös viime yönä. Puoli kahdesta kahteen yhä lumisemmaksi muuttuvan räntäsateen keskellä. Puoli neljältä taas, kun satoi vettä.

Idea oli loistava: vihkoon omin käsin tehty bullet journal   eli bujo, kalenterin ja muistikirjan yhdistelmä. Ostos- ja tehtävälistoja, määräpäiviä, sitaatteja lukemistani jutuista, ehkä lyhyitä päiväkirjamerkintöjä – nopealla, tilaa säästävällä sähkösanomatyylillä, joka on bujon kantavia ajatuksia. Millaisia aukeamia tarvitsen? Suunnittelin heti mielessäni kuukausiaukeamat, joilta eräpäivät ja sovitut ajat selviäisivät yhdellä vilkaisulla. Töissä käydessäni tuskailin valmiiden kalenterien epäkäytännöllisyyttä. Kustantajat eivät tajunneet, että tosi monella on aamu- ja iltavuorot ja töitä viikonloppuisin. En ollut varma, halusinko bujooni viikkoaukeamat, mutta jos tekisin ne, kaikki seitsemän päivää olisivat paperilla samankokoiset. Aukeamien perään tulisivat päiväsivut, joita voisin luoda tarpeen mukaan. Silloin kun ei tapahtuisi mitään mainittavaa, päivän voisi jättää huoletta väliin. Muistiinpanotilaa olisi toisaalta rajattomasti. Tulevaisuus pitää olla nyt Ruu...

Maasta olisin voinut muuttaa. Oikeastaan muutinkin: helsinkiläinen lähiö on aivan eri paikka kuin maisemaltaan hämäläinen ja kieleltään puolisavolainen kylä. Välissä tein vielä pitkän retken lounaaseen. Englannista oli yhdessä vaiheessa tulemaisillaan arjen kieli. Se olisi ollut suuri vahinko. Aila Meriluoto sanoi kyllä, että ruotsin kielessäkin on sama ruskon puna kuin suomessa: "Det finns samma rodnad i detta språk också, / samma juveler: opal, rosenkvarts / aftonhimmel, svalka." Samat jalokivet: opaali, ruusukvartsi, viilenevän illan taivas. Meriluoto asui pitkään Ruotsissa ja onnistui tekemään uudesta kielestä myös luovan työn välineen. Useimmat asiat olisin tietysti kyennyt ilmaisemaan riittävän hyvin englanniksi, mutta taivaan värit, kesäyön kuulauden ja talvisen pimeyden olisin nähnyt suomeksi aina. Ehkä harvinainen kieleni olisi jäänyt aivojen museotavaraksi ja olisin vaihtanut näppäimistön pelkkään kameraan. Se olisi merkinnyt tietynlaista mykistymis...

Viikonlopun ryyppäjäisten uusi malli: Perjantaina saapuu kiljuva ja kolisteleva vieraslauma. Klo 18-01: Naukkaillaan kotona. Tulee kapakkaa halvemmaksi. Klo 23: Ollaan niin kännissä, että musiikkikone pauhaa täysillä. Aika ajoin päästetään itse suoraa huutoa. Porraskäytävässä raikaa ja äänet kulkevat talon rakenteissa. Naapurit eivät nuku. Klo 01: Hunnilauma tömistää alas ja ulos ja kiljuu mennessään. Vuorossa on bileiden kapakkaosuus. Klo 04: Porukka tulee takaisin. Sama kolina ja huuto. Osa jää rappuun pölöttämään. Klo 04-06: Yksi seurueesta painaa nappia ja musiikki rämähtää päälle. Täysillä, koska säätö jäi lähtiessä siihen asentoon. Naapurit eivät nuku. Lauantaina toistetaan perjantain ohjelma. Naapurit eivät nuku. Seuraavalla viikolla toistetaan edellisen viikon ohjelma.

Ote päiväkirjasta: Ei marraskuu ole musta hauta. Heleät pastellit voisivat yhtä hyvin olla huhtikuulta. Ja pimeys on elävää ja lämmintä, sitä voi melkein koskettaa kuin tiineen tamman mahaa. Nyt vain en osaa nauttia kauneudesta. Pätkätyön loppu häämöttää taas, ja alan jo vauhkoontua. Mitä minä sitten teen? "You do what you gotta do / You know what you know / You hang on 'til you can't hang on." Keväällä tulen olleeksi työttömänä seitsemän vuotta. Sitä eivät kurssit, harjoittelupaikat ja pätkätyöt muuta. Turvattomuus pysyy. Entä jos näiden vuosien sitkeästä yrittämisestäni ei synnykään mitään? Jos kaikki jää tyhjäksi? Siinä tapauksessa annan mennä. En jaksa enää yrittää. "But when it's all said and done / you do what you gotta do / And then you let that pony run." Nämä ajatukset eivät johdu siitä, että on marraskuu. Petolliset kangastukset häviävät muutenkin. Ne mihin jopa työkkäri uskoo: visiot, tavoitteet, elämänhallinta. ( Pam Tillis singi...

Huoleni internetin avoimuusvajauksesta on ihmetyttänyt. Tarkoitan vajauksella Facebook-ilmiötä: sisältö avautuu vain jos olet itsekin jäsen. Arjesta siepattu esimerkki Taiteilija piti kirjastossa satutunnin ja teki sitä varten pahvista hahmon, jossa oli aukko kasvoille. Lapset saivat leikkiä olevansa kirjan eläin. Tilaisuudessa otettuja valokuvia julkaistiin kirjaston Facebook-sivulla. Minulta ne jäivät siis näkemättä. Peittävä "kalvo" nousi ruudun alareunasta. Haku kirjaston toimipisteen ja taiteilijan nimellä ei löytänyt ainuttakaan verkkosivua, jolle kuka tahansa kirjaston asiakas olisi päässyt. Myrkkyynnyin jo periaatteessa siitä, että julkisin varoin ylläpidetty laitos rajaa pois ne asiakkaansa, jotka eivät ole myös jonkin yrityksen asiakkaita – vai pitäisikö sanoa arkisuomeksi, että kupattavia? On hölmöä luulla, että koko kansa on Facebookissa ja että jos joku ei ole, kunnankirjastokin saa ohittaa niin "vanhanaikaisen" tyypin. Näe vaivaa ja ets...

Entä jos siirtyisin minimalistiseen ajanlaskuun? Vuodenaikoja olisi vain kaksi: kesä ja talvi. Riimusauvojen ja painettujen kalenterien myötä talven ensimmäiseksi päiväksi vakiintui 14. lokakuuta, josta käytettiin nimitystä talvipäivä. Kesä taas alkoi suvipäivänä eli 14. huhtikuuta. Miniän erikoinen syntymäpäivä Virsikirjoissa julkaistuihin kalentereihin suvi- ja talvipäivä merkittiin 1600-luvun puolivälistä 1800-luvun loppupuolelle. Kustaa Vilkuna kertoo Vuotuisessa ajantiedossaan   että talvipäivä-sana kuului ennen virkakieleen: vuonna 1597 lähetetyssä kirjeessä se annettiin määräpäiväksi. Kansa tavasi virsikirjojaan ja allakoitaan innokkaasti. Nimipäivät toimivat muistin tukina: Hermannilta heinään ja niin edelleen. 14.10. oli Calixtuksen päivä ja 14.4. Tiburtiuksen. Äitini on syntynyt 14. huhtikuuta. Kun miniän syntymäpäivästä tuli puhe, vanhaemäntä huomasi kuulemma heti: – Mutta sehän on tiburtius! Vanhaemäntä oli 1900-luvun alkuvuosien lapsia. Hänellä oli ta...

Sade juoksee ikkunapellillä. Kynnet rapisevat. Herään kuudelta tuo ajatus päässä. Ensimmäinen kuva viikkokausiin. Sitten tulee mieleen, että vastapestyt ikkunat ovat kohta pisaranjälkiä täynnä. Huoltomies arveli kerran, että ruudut likaantuvat nopeasti, koska "sulla on noin paljon tuota kasvullisuutta". Koivut ja tammi ja sireenipuska on. Ja seutukunnalla mieletön liikennepöly. Pakkasmittarin nupissa oli taas kolmen millin hattu. Floridan hurrikaani on laantunut trooppiseksi matalapaineeksi. Hope Georgia mules and country boys   will be safe. Ällistyttävää. Lauseita. Eikä edes mitään asiaa, vaan pelkkiä havaintoja elämästä ja niiden kuvausta. Luulin jo, että kirjoitusvärkki on jumiutunut loppuiäksi. Lisäys 14.9.2017: Pitäisi sanoa, että sateen kynnet rapisevat. Kyllä siitä tulisi mieleen juokseva koira (yläkertalaisen jolla ei ole mattoja). Lohdullista, että tekstien toimittamisen rutiini on tallella.

Enpä arvannut, että niin voisi käydä. Että istuisin ruudun äärellä aihe mielessä, useampikin jos sattuisi olemaan tarpeen. Ja blogiteksti jäisi syntymättä. Aihe haihtui kuin sumu Tapanani on aina ollut vain aloittaa kirjoittaminen, ja rivejä on karttunut. Vasta sitten olen nähnyt, mitä ja varsinkin miten aion sanoa. Useimmilla teksteillä on ollut jonkinlainen tilaus. Se on ohjannut prosessia. Pää tekee luonnollisesti esivalmistelut ja rutiini kantaa pitkälle. Faktoja voi tarkistaa työn kuluessa. Oikeinkirjoitusta samoin – Kielitoimiston sanakirjaa pidin jo paperiversiona pöydän kulmalla. Teksti on kuitenkin muotoutunut lähes ilman tietoista harkintaa, kun olen kylvänyt mustaa valkoiselle ajatusten tahtiin. Nyt kirjoittaminen ei lähtenyt ollenkaan liikkeelle. Täysin kelvollinen blogimerkinnän aihe kuivahti ja hävisi. Pään typerää oikuttelua? Tapaus ei ahdistanut. Kyllä se sieltä, tuumin ja jätin bloggaamisen suosiolla toiseen kertaan. Uusi yritys tyssäsi myös. Se...

Haluatko lukea ensin jutun ykkösosan? Linkki vie, ole hyvä! Kaari Utrion romaanin Ruma kreivitär   fiktiivinen sivuhenkilö Augusta on yhtä kaunis ja yhtä hienoa sukua kuin historiasta lainattu sivuhenkilö Aurora Stjernvall – ja kumpikin auttamatta vanhanpiian iässä. "Aurora oli hovineiti ja keisariparin erityisessä suosiossa. Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta Aurora oli tanssinut sesongin toisensa jälkeen ilman sulhasta. Kun hän viimein meni kihloihin, sulhanen kuoli ennen häitä. Nyt hänellä oli uusi, huonomaineinen venäläinen – –" Kaikki säätyläiset juoruilivat "– – upporikkaasta venäläisestä, joka oli nyt naimassa Suomen aristokratian kauneimman kukkasen – –. Kukkanen oli jo kukoistuksensa myöhäisvaiheessa, venäläinen umpihullu ja säädyttömän taudin runtelema." Levoton matkustelijahan mies oli, ja käsien peseminen kiinnitti ihmisten huomiota. Kaikkia juoruja ei välttämättä kannata uskoa. Yksi satumaisen rikas ja kolme köyhää Hovijahtimestari ja to...

Rutiköyhä kreivitär ja upporikas tehtailija ovat fiktiota. Esimerkiksi varamaanmittari Magnus von Wright , joka antaa piirustustunteja, on sen sijaan todellinen henkilö. Jep, se lintumaalari. Kaari Utrion romaani Ruma kreivitär   sujahti kierrätyshyllystä reppuun siksi, että halusin uudestaan tutkia, miten Utrio on käyttänyt von Wrightin päiväkirjoja. Neidit syövät armoleipää Bulevardilla Romanttisen juonen päähenkilöt ovat kreivitär Julia Gyllenfalk af Bössa ja tupakkatehtailija Anton Wendel. Sääty-yhteiskunnassa aatelisto ja porvaristo seurustelevat omissa piireissään, mutta tunteet alkavat viedä. Perunamaalla kykkivä ryysyinen piika osoittautuu aatelisneidiksi, jolla on kauniit tummansiniset silmät. Huumorintajua ja tervettä järkeä löytyy sekä neidiltä että tehtailijalta. Ja kuinka ollakaan, perusluonteeltaan ystävällinen tehtailija haluaa tilaisuuden tullen kostaa lapsena näkemänsä vääryyden. Monet romaanin henkilöistä ovat helsinkiläisiä, mutta asuvat hiukan syrj...

Tästä ei kirjoiteta vaikka tosiasioiden julkinen käsitteleminen poistaisi monen paineita. Kun pudotus loppuu ja ihminen tömähtää pohjalle, on vihdoin alusta, jolta ehkä pääsee jaloilleen. Silloin helpottaisi, jos voisi sanoa yksinkertaisesti: "Jaha, nyt se tapahtui minulle." Työttömyys, ero, sairaus, konkurssi. Luettele lisää. Vielä enemmän helpottaisi, jos ympäröivä kulttuuri pitäisi itsestään selvänä, että jokainen voi pudota paikaltaan. Ihan jokainen. Ja että sitten autetaan, jos voidaan, eikä rangaista putoamisesta. Asiat ovat liian monitahoisia, jotta ketään voisi noin vain syyllistää onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet häntä. Karamellinkova julkisuus kieltää todellisuuden ja vie ihmisarvon. Voi meitä. Onnettomia, tietämättömiä, sairaita, typeriä, yksinäisiä, kuolevia, sietämättömiä, työttömiä, riippuvaisia, köyhiä, pelokkaita. Tuollaisia me olemme asemasta riippumatta. Jos emme, huomenna voimme olla. Pehmeän autonpenkin sijaan tulee metrojunan muovinen...

Kirjoittamaan ryhdytään elämän jossain saumakohdassa, usein jonkinlaisessa nollatilanteessa, jossa entisyys tuntuu tyhjentäneen tarkoituksensa eikä tulevaisuus ole vielä hahmottumassa. Näin selittää Leo Kalervo oman kirjailijanuransa alkua. Viralliselta nimeltään Kalervo oli Leo Kalervo Eklin (1924–2011). Hän oli keskisuomalainen työmies, maatöihin kasvatettu. Kirjoittamaan ruvettuaan hän jäi sille tielleen ja päätyi helsinkiläiseksi kirjailijaksi. Onkohan blogi kokoelma tekstejä, jotka syntyvät jossain saumakohdassa, kun ihminen haparoi tulevaisuutta kohti? Leo Kalervo, Itseäni jäljittämässä Weilin & Göös 1981 Lainaus on sivulta 252.

Silvester Mazzarella oli hesalaisia, mutta pyöri joskus meikäläisenkin opiskelukuvioissa. Kai naimisissa sen Silvesterin kanssa, ajattelin kun näin Merete Mazzarellan nimen ensi kerran. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden lehtori Helsingin yliopistossa, viisastuin sitten. Ja myöhemmin pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Nykyään Merete Mazzarella keikkuu lempikirjailijoideni 10 kärjessä -listalla. Ei vähiten siksi, että hän kirjoittaa muun lisäksi vanhenemisesta. Uskaltaa sitä paitsi hylätä kiertoilmaukset ja puhua vanhoista ihmisistä. Hyvä kysymys tekee kirjan Mazzarella oli Kun kesä kääntyy -teosta kirjoittaessaan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen puolivälissä. Hän pohti, mitä vanhuus ja kypsyys tarkoittaa, ja totesi: "Ei, en kuvittele että juuri minä voisin yksiselitteisesti vastata siihen kysymykseen. Mutta selvittääkseni sitä olen kirjoittanut tämän kirjan." Tulos on viehko kirjallisuuden ja kokemusten sekoitus eikä lainkaan raskasta luettavaa. Oivalluk...

Tyttö nauraa ja kirkuu hämärässä. Yksi pojista rällää mopolla, pakokaasu haisee. Naapurilähiön päällä riippuu ohut uusikuu. Metroasemalta kävelee mies puhelin kourassaan, ruutu loistaa kirkkaampana kuin mikään maisemassa. Suljin jo laitteet ja kiskoin piuhat irti. Ajattelen omia juttujani.

Selasin pehmeäkantista  Heinäkuun viides päivä -nimistä romaania. Kirjoittaja oli Tito Colliander – ei voi olla totta, julkaisiko se tällaisia? Kun näin ruhtinas Dolgorukin nimen, päätin viedä tekeleen kotiin. Muistin kesäillan Iisalmessa ja Dolgorukin muistomerkin. Taistelussa kuolleen ruhtinaan ruumis palsamoitiin, ja mustat hevoset vetivät arkun Sortavalaan, mistä se kuljetettiin laivalla Pietariin. Suomen sota 1808–1809 ja Koljonvirran taistelu 27.10.1808, valisti internet. Lähes puolitoista vuotta sotaa Collianderin kirjan sankari on Joachim Zachris Duncker (1778–1809), yksi Vänrikki Stoolin tarinoiden   henkilöistä. Dunckerin sotatie vei helmikuussa 1808 Mikkelistä Leppävirralle, Kuopioon, Iisalmeen ja edelleen Oulun seudulle. Kesäksi palattiin Kallaveden rantaan. Lokakuussa tuli käsky siirtyä Iisalmeen ja sieltä Ouluun. Talvisydämeksi asetuttiin Tornioon. Miehet olivat nälkiintyneitä, resuisia ja uuvuksissa. Mieliala oli katkera. Haavoittuneet jätetti...

Luulen, että kaikki ihmiset ovat omanlaisiaan ja erikoisia. Arveluani vahvistaa päiväkirjailija Samuel Pepys (1633–1703). Pepys piti 1660-luvulla pikakirjoituksella salaista päiväkirjaa, joka selostaa hänen toilauksiaan ällistyttävän suorasukaisesti, aivan kuin jonkun muun tekemisiä ja tuntemuksia. Kirjailijaksi sopii tituleerata, vaikka mies oli enempi kirjanpitäjä. Huolellisesti pykätyt romaanit häviävät Pepysin arjelle. Kolmikymppinen kundi oli ahkera (jatkuvasti toimistolla, ja kun määräpäivä lähestyi, nousi varhain ja jatkoi myöhään; kirjoitti paljon työstä päiväkirjaan, piti lisäksi muisti- ja tilikirjoja) uskoton (nuori ja kaunis vaimo, mutta miehellä aina käsi vieraan hameen alla; tilaisuuden tullen hyppäsi pehkuihin sekä rouvien että piikojen kanssa) nuuka (keskittyi säästämiseen ja rikastumiseen, piti vaimonsakin kotosalla vähissä käyttörahoissa) keräilijä (hankki laajan yksityiskirjaston, maalautti muotokuvia, osti tai sai erilaisia esineitä) musikaalinen (la...

Heinäkuussa monen vesi tulee ämpärillä kaivosta eikä hanaa liikauttamalla seinästä. Muutenkin palataan vanhanaikaiseen tekniikkaan. Otetaan jopa sometaukoja. Innokkaimmat pitävät nettipaastoa. Ajatus tuntuu erikoiselta, mutta ihmiset tietävät luissaan, mikä heille on hyväksi. Jos ruudun himo vaivaa, laitteiden sulkeminen antaa mahdollisuuksia toisenlaisiin kokemuksiin. Kaivonatiivit sukkuloivat yleensä luontevasti teknologioiden välillä. Nettilaite jää kamarin pöydälle, kun tyhjennetään huusin alustaa, kärrätään puita liiteriin tai viihdytään tunti pari laiturin nokassa silkkiuikkujen ja omien ajatusten seurassa. Iltapäiväkahvin aikaan tarkistetaan, uhkaako sade ja seisooko maailma entisellä paikallaan. Sydänkesällä katoan silloin tällöin internetin ulottumattomiin. Blogitaukoa ei kuitenkaan tule. Ajastan joitakin merkintöjä, koska ne liittyvät tiettyyn viikkoon tai päivään. Noin torstaina julkaiseminen, jota kevään korvalla suunnittelin, toteutuu nyt. Kommentteihin vas...

Kommentoija törkkäsi kipupisteeseeni, kun hänelle valkeni, etteivät kirjastot säilytä kaikkea. Asiakas voi tosiaan jäädä nuolemaan näppejään. Helsingin kaupunginkirjasto rakentaa Töölönlahdelle Oodia, johon tulee studioita ja muita pöksiä, elävien kuvien teatteri ja niin edelleen. Saa noita tietysti olla, mutta meikäläinen istuu antiikkisen läppärinsä ääressä ja tuntee syrjäytyneensä. Olen kai epätrendikäs kulttuuritantta. Pyöriikö niitä kirjastoissa liikaa? Helmet-tietokannasta hävisi yllättäen Samuel Pepys – vihreäkantinen päiväkirjasarja, jonka olen lukenut kahteen kertaan ja ajattelin lukea nyt kesän mittaan uudelleen. Kymmenkunta paksua osaa, sensuroimattomat naisjutut ja hyvät tieteelliset selitykset. Myös Harold Nicolsonin ja James Lees-Milnen päiväkirjat ovat menneet samaa hukan tietä. Ymmärrän miksi vajaat sarjat on poistettu, mutta ei Nicolsonin elämäkerta korvaa niitä. Jamesin duunin evakkopaikka oli High Wycombe. Parina Englannin-kesänäni kävin siellä ...

Satama. Muutos tekee tuloaan, ehkä pitkään. Kunnes alkaa tapahtua. Jo ennen muutosta ja varsinkin sen jälkeen ihminen määrittelee persoonansa sen kautta. Uusi minä vaatii totuttelua. Jonain päivänä sitten iskee oivallus, että uusi on rutiinia. Niin kuin nyt minulle vanhuus ja eläkkeellä oleminen. Pääsiäisen jälkeen en ole uhrannut niille kovin monta ajatusta. Olen vain elänyt sekä parempina että pahempina päivinä. Sydänkesällä voi hengähtää. Lakata haluamasta ja toivomasta. Saa vain olla. Hyvää juhannusta!

Sää on ainoa, mitä kaupunkilaisella oikeastaan on jäljellä luonnosta, eikä sillekään joudu altistumaan kovin paljon. Toisaalta sää on nykyään harrastus. Kauppias mainostaa langatonta joka kodin sääasemaa, ja innokkain porukka ajelee satoja kilometrejä ukkosrintaman perässä. Tavallinen mutta harvinainen Kirjailija Matti Mäkelän "elämyksellinen essee" eli Sääkirja   lähtee liikkeelle huoneihmisen – hauska määritelmä! – vähistä tilaisuuksista olla ulkona: "Neljä päivää, koko elämässä, siinä huoneihmisen mahdollisuus kokea marraskuinen, tyyni, aurinkoinen arkipäivä luonnossa! Siksi myös tämän kirjan toinen osa kuvailee suomalaista vuodenkiertoa nykyihmisen näkökulmasta, kaikkia niitä nautintoja, tylsyyttä ja elämyksiä, joita sää voi antaa." Mäkelä perustaa laskelmansa neljästä päivästä siihen, ettei aurinko juurikaan paista marraskuussa ja että ihmisen elämästä menee 20 vuotta koulussa ja seuraavat 30 töissä. Vain jos saa määrätä ajankäytöstään itse, pääse...

Sepelkyyhkyt tekevät sen puussa. Ainakin pihassa asusteleva pari tällä kertaa. Harmaa mötti kyhjötti tammen oksalla ikkunan takana. Pian lehahti samalle oksalle toinen. Kyyhkyillä on tapana istuksia tammessa, joten en välittänyt seurata niitä. Uutisten selaaminen keskeytyi, kun huomasin epätavallista liikettä. Haroin rillit paperikasan alta. Sepelkyyhkyt istuivat nyt vierekkäin lähellä tammen runkoa ja nokkivat toistensa kaulaa ja päätä – jos inhimillistän, ne suutelivat yhä kiihkeämmin. Sitten uros hypähti naaraan selkään, ja molemmat pitivät tasapainoa yllä räpyttelemällä siipiään. Oksa oli kyllä leveä ja tukeva. Kuten entisviikkoisilla meriharakoilla parittelu oli pian ohi. Sepelkyyhkyt eivät äännelleet. Tavallista "kurnutusta" on kuulunut pitkin päivää, mutta seksi oli vaitelias toimitus. Jälkeenpäin naaras suki ja pörhenteli höyheniään. Uros kökötti liikkumatta oksalla. Linnut pysyttelivät parinkymmenen sentin päässä toisistaan, ja kun naaras oli mielestää...

Ruostunut pyssy -jutussani mainittiin  kaulauslauta ja -tukki . Meillä oli nämä vehkeet, ja kun olin alle kouluikäinen, äiti käyttikin niitä joskus. Tukki ei ollut mikään tukki, vaan vähän yli puoli metriä pitkä, halkaisijaltaan ehkä viisisenttinen pyöreä puu. Lauta oli noin kymmenen senttiä leveä ja vajaan metrin pituinen, ja sen keskikohdassa oli kahva. Luulen, että lauta ja tukki oli ostettu kaupasta. Muistikuvani laudasta on selkeä: vaaleaa, sileää puuta. Jo tarpeettomana kapine ajelehti komeroissa pitkään. Kaulaus on lainattu ruotsin sanasta kavla. Samaan pesueeseen kuuluvat kaulin ja kaulita – voitaikinan kaaviloiminen on leipojille tuttua puuhaa. Wikipedian artikkelin mukaan lakanat ja tyynyliinat kaulattiin, mutta meidän vanhassa pikkumökissä laudalla silitettiin myös pitovaatteita, jotka täytyi saada arkiseen edustuskuntoon. Sopivan kostea vaate kierrettiin tiukasti puun ympärille, ja sitä pyöritettiin laudalla painaen kovan alustan päällä. Kun aloin sil...

Sukulaiset ovat muistelleet Ilmari Kiannon runoa "Vanhalla vinnillä kummittelee".  Äiti luki sitä serkkupojille, kun nämä olivat pieniä, ja myöhemmin omille tyttärilleen. Runosta sai vähillä esityskeinoilla dramaattisen. Jo alku oli lupaava: "Vanhalla vinnillä kummittelee: / kuuletkos – ullakon ukset ne käy! / Lattiat oudosti loksahteleepi – / taas joku loukkohon kyyristäy . . . / Ken se? Ken se?" Säkeistöjen lopussa toistuvat kysymykset lisäsivät jännitystä kerta kerralta. Vintin irvisuiset aaveet tanssivat tohvelit jalassa tai astelivat raskailla saappailla konttoorin nurkissa. Ne viskelivät arkiston kirjat ja muut tavarat hujan hajan. Romujen takaa kummitukset löysivät rikkinäisen harpun ja yrittivät helkytellä. Tulkkauspalvelu Kianto–suomi En muista, että olisin ihmetellyt outoja sanoja, joita runossa vilisi. Ukset,   kipsisen Mozartin   ja sen sellaiset äiti osasi tietysti selittää, jos kysyin. Äidinäiti käytti sanaa  loukko,   eikä sitä seko...

Totinen ilmoitus: talouden sähkönkäyttö on lisääntynyt viime vuodesta huimat 3,2 %. Kai maar. Eläkeläiset saattavat olla joskus enemmän kotosalla. Ne ovat nykyään vaativaisia eivätkä suostu istumaan pimeässä. Ruokaakin laitetaan, koska ei syödä työpaikalla. Omaa sähkönkulutusta käsketään vertaamaan toisten huusholleihin. Hmph. Jopa ylelliset 3,2 % tuhlaamalla jäädään reippaasti keskiarvosta. Yhtiö ilkeää siitä huolimatta ehdottaa tulevan vuoden tavoitteeksi 10 %:n säästöä sähkön käytössä. Konstit neuvotaan tietysti. Ne iänikuiset. Saunaa ei saa lämmittää kuumaksi, viihde-elektroniikka pitää sammuttaa ja kaiken kukkuraksi on hankittava katkaisijalla varustettu jatkojohto. Saakohan läppäriä pitää välillä seinässä? Ei perkunas. Katsoisivat mitä ja miten tiedottavat. Siirtohintojen kohdalla yhtiö ei mainitse säästöjä. Päinvastoin. Hinnat nousevat taas. Korotus nostaa asiakkaan siirtolaskun verollista loppusummaa keskimäärin 6 %, yhtiö koettaa rauhoitella. Niin aina. K...

Tuhoamisen ja tappamisen vimma... Eikö iskujen tekijöillä ole henkilökohtaista suhdetta elämään ja sen arvoon? Tajua siitä, ettei kukaan tai mikään tai kenenkään kulttuuri ole saari. Pitää kuolla niin komeasti, että koko maailma näkee. Siksikö, ettei kukaan katsonut? Ja opettanut kunnioitusta. Manchester oli yksi nuoruuteni kaupunkeja. Siellä käytiin välillä ostoksilla, vaikka yleensä riitti, että käveltiin mailin verran kylän kauppoihin ja lauantaisin markkinoille. Kerran mentiin vastaan toista suomalaista kesätyöntekijää. Lontoon juna saapui, mutta tyttöä ei näkynyt. Käännyimme asemamiehen puoleen, ja hän poistui kuuluttamaan englanniksi. Turhaan. – Kuuluta sinä omalla kielelläsi, asemamies ehdotti lopulta minulle. Menimme valvontakopin näköiseen ja tein työtä käskettyä. Tuntui hassulta kuulla oman äänensä kaikuvan suuressa hallissa. Sitten riemastuimme: vaalea tyttö kantoi matkalaukkua kohtauspaikalle. Ihmisyys on yhdessä olemista ja tekemistä. Ongelmien ratkomista ni...

Takapihalla otettiin meriharakalta henkeä. Ajattelin, että pakko olla meriharakka. Ja mikä rähinä – oliko irrallaan loikotteleva kissa paistijahdissa ja sai lintujen torat niskaansa? Äänekäs piipatus jatkui niin kauan, että hain rillit päähäni ja menin ikkunaan. Kyseessä oli tappotoimien vastakohta. Meriharakat parittelivat. Varsinainen näytös oli jo ohi. Lintujen seksi kestää melkein vain sen hetken, että uros lennähtää naaraan selkään ja taas pois, mutta kosiomenot ovat näyttäviä. Soitimesta syntyy pitkä kuvaus ensikertalaisen havaintopäiväkirjaan. Vahinko, että myöhästyin. Olisin halunnut tietää, liittyikö kova huuto kosiskeluun ja jos niin miten. Uros hypähti naaraan selästä ruohikkoon. Linnut jäivät katsomaan toisiaan. Ehkä kymmenen sekunnin kuluttua ne kääntyivät tahoilleen ja nokkivat maasta jotain syötävää. Parittelussa linnut vievät peräaukkonsa tiiviisti vastakkain. Siinä koko juttu. Kananomistajat tietävät yhteissuolen, joka hoitaa sekä ulostamisen että lisääntymi...

Kevät maalaa lisää vihreää. Leveän siveltimen rohkeita vetoja nurmikolla, hennompia sävyjä kadun vaahteroissa. Kesä lupailee jo. Hanhet onneksi lähtivät. Kaksikymmentä sinnikästä etsi ruokaa jopa ohuesta lumesta, ja kyllästyin niiden ronkotukseen. Parvi tuli ihan nurkalle, koska siitä löytyi ruohoa. Aamuinen koiraväki sai linnut viestittelemään toisilleen. Myös rusakot ovat häipyneet. Entisöinä niitä vilisi puistossa: lamppujen alla puolen tusinaa ja tuijotuksen suunnasta päätellen pimeässä lisää. Syömisen välillä kyttäämistä, villejä takaa-ajon pyrähdyksiä, hyppyjä korkealle toista kohti. Sepelkyyhkyillä on pesä jossain lähellä, ja ne istuksivat tammessa sukimassa höyheniään. Kyyhkysten ääntelykin kuulostaa harmaalta.

Tuntuu, että Volter Kilpi kirjoitti Alastalon salissa -romaanin vain siksi, että saisi ikuistetuksi koko rakkaan synnyinseutunsa, niin ihmiset kuin lampaat ja kala-apajatkin. Purjehtiminen on tietysti välttämätöntä. Sillä rikastuu. "Me, jotka itse olemme rahaa pidelleet, me tiedämme, että raha on pyöreä ja että se on pyöreä sitä varten, että se kierisi, ja että se kierii sitä varten, että se sikiäisi – – että viskattu, kymmenen pentua hännässään, helisten kierii heittäjän kouraan takaisin." Kilpi rakentaa lukijan silmien eteen varsin modernin, kovan bisnesmaailman. Purjehtijan huolet ja huvitukset Meri ärjyy ja mies kiroaa, mutta satamaan päästyä voi ostaa kauniita esineitä tai viettää hauskan illan: "– – Kööpenhaminan lasikellarissa, sikaari röyhymässä suupielessä ja silkkihattu takakenossa päässä, kun kapteenit lystäilivät ja mamselli lavalla vilkutti lihavia koipiansa silmien edessä – –" Kaveri muistelee, että yhdelle kolmesta kapteenistamme mamselli ...

Alastalon salissa -romaanin kieltä pidetään vaikeana ja tarinaa moititaan sekä pitkäksi että pitkäveteiseksi. Huono maine on turhaa pelottelua. Siksi olen yrittänyt vokotella uusia lukijoita makupaloilla – eivätkö lainaukset olekin olleet ymmärrettäviä? Myös muuten olen koettanut tuoda esiin Volter Kilven mehevää tapaa sanoa asioita. Nimenomaan Kilven, sillä romaanin saaristolaisten puheenparsi on samalla tavoin kuin henkilöt todellisuuspohjaista, mutta kirjailijan taiten tyylittelemää. Purjelaivojen aikaan Lounais-Suomessa Murresanat ruotsalaisvaikutteineen luovat paikallistunnelmaa. Niistä selviää. Tarjoilun seuraamisessa auttaa, kun pitää mielessä, että sämpylä   tarkoittaa kahvileipää, jota me nimitämme pikkupullaksi. Tromput   taas ovat lahkeet. (Jos oikein muistan, sillä kantilla maata vanhat ihmiset puhuivat housuntrumpuista. ) Tätä olisin joutunut miettimään, jos en olisi kuullut sanaa aiemmin. Romaanin henkilöt käyttävät purjelaivakauden kieltä...

Volter Kilven romaani Alastalon salissa kertoo sekä luvallisen että luvattoman rahdin kuljettamisella rikastuneista purjehtijoista. Monella on lisäksi talo viljelyksineen. Pelkästään maapakalla ahertavat tilalliset puolestaan sijoittavat laivaosuuksiin, kuten Alastalon parkkiin, seteliniput joita on karttunut klahvin loodaan. Alastalon salissa istuu väkeä kaikilla seinustoilla, mutta blogimerkintään mahtuu kolme kapteenia. Herman Mattsson eli Alastalo Eteenpäin pyrkivä, uusia tuulia haisteleva mies rahtasi nuorena silakkaa Tukholmaan. Rikastuneena ja lihoneena hän suunnittelee uransa huipentuvan parkin komentosillalla Biskajanlahden aallokoissa. Liikekumppani ja riskien jakaja oli tarpeen alusta lähtien, joten Hermanin täytyi patistella myös naapurin Malakias tarttumaan toimeen. Alastalo toteaa: "– – minä olen paljon rupeavampi mies kuin sinä, mutta – – kun minä meklarin pöydän edessä viljelen suuta ja riitelen, niin minä olen puolimiestä, jollet sinä istu tuolilla ...

Maailmaa nähneitä bisnesmiehiä nämä kustavilaiset kapteenit, joita Volter Kilpi kuvaa romaanissaan  Alastalon salissa . Oolannin sotana tunnetut Krimin sodan kahakat ovat hyvässä muistissa. Sodan aikana salakuljetettiin kahvia ja sokeria, ja kun engelsmannit olivat vihdoin häipyneet, "keväästi meillä oli jokaisella kuunari – – ja kyllä suvi kulattiin ahkerasti ja seuraava myös, korjasimme jokainen kuutollamme, minkä kerkesimme rahaa niinkauan kuin sitä oli vaahtona vesillä Lübeckin ja Kronstadtin välillä – – rahteja sai, minkä kerkesi, ja likviidi syksyllä oli lihava – –" Vuosien mittaan rakennettiin aina vain isompia paatteja. Kokemusta karttui ja silmä alkoi sanoa, miten kyljen piti kaartua. Alastalo ryhtyy toteuttamaan nuoruutensa unelmaa: "Minä olen ajatellut, että pitäjään olisi rakennettava parkkilaiva, siitä on ollut puhetta Langholmankin kanssa ja sitävarten minä olen pyytänyt tänne tänäpänä muitakin koolle!" Suunnitteilla on kolmimastoinen parkki, se...

Paha maailma hivuttautuu jokapäiväiseen, näihin asti suojattuun elämääni. Heippa vaan, urbaani lintukoto. Joku voi ajaa kuorma-autoa. Tuttu sanoi, ettei pian uskalla astua ovesta ulos, kun hengenlähtö on lähellä missä tahansa. Aion edelleen kieltäytyä pelkäämästä ja käpertymästä. Totta kai järkevä ihminen varoo, mutta kun ostoskadulla tapahtuu, ajatus ei välttämättä ehdi hälyttää. Kaikki on riskipeliä. Kriisikoulutuksessa fundeerasin, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten reagoisin äkkikauhuun. Toivottavasti en saa ikinä tietää. Arvelin, että kestäisin kyllä tylsiä päiviä ja öitä läppärin ääressä. Sydänalaa nakertavaa huolta. Kurjaa sapuskaa. Niitä idiootteja, joiden kanssa olen melkein eristyksissä viikosta toiseen. Hitaansitkeä tätiurheus ei auta yllättävien iskujen maailmassa. Kokemukset eivät ole valmistaneet mihinkään tällaiseen. Kuitenkin, jotenkin, haluan pysyä valon puolella, vaikka ympärillä synkkenee. Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!

Maistiaiset kevättalven luku-urakastani: "Leijonakattikin, sanovat, kun sillä on maha ravittu ja vatsa tyytyväinen, on kylläisen aikansa melko laadullinen elukka vastaan sattuessakin, lönkäseepä äijä pakojuoksuakin loikassa nisupellon halki olkien välitse metsän puskien piiloon, kun kellä vain on sisu kotona sydämessä ja karakka käden kourissa hätistämään petoa korjaamaan niskanahkansa ja häntäpakaransa ajoissa turviin." Volter Kilpi vertaa yhtä Alastalon salissa -romaaninsa henkilöä leijonaan. Lukiessa tuli heti mieleen petokeskustelu työpaikan kahvipöydässä. Itse kukin tuuletti mielipiteitään susista ja karhuista ja niiden vaarallisuudesta. Somalityötoveri lisäsi oman näkökulmansa: – Leijona voi kävellä ohi, mutta leopardi hyökkää aina.

Olen kirjoittanut liikaa tavaroista. Muuta selitystä en keksi sille, että sain joulun alla yllättäen tarjouksen blogiyhteistyöstä. Uudenlaista sisältöä tarjolla Ensin hämmennyin – eivät kauppiaat yleensä kosiskele tätiblogeja. Sitten pyysin lisäinfoa. Ynnä vatvoin ja vetkutin. Kummastelin omaa nihkeyttäni. Olenhan kirjoittanut tilaustöitä ja vitsaillut, että jos asiaa siltä kantilta ajattelee, kaikki työ on huoraamista. Lisäksi olin pohtinut, mihin suuntaan kehittäisin blogia. Olin jotenkin umpikujassa sen kanssa. Jos tarttuisin nyt tilaisuuteen, voisin kirjoittaa erilaisia juttuja. Värkkäisinkö kokeeksi yhden kaupallisen tekstin? Blogi oli jo menossa teuraaksi Otin kalenterin esiin ja fundeerasin vuotta 2017. Maaliskuun lopulle jysähti yhden päivän kohdalle idea: tähän sopisi lopettaa blogi ja viimeisen merkinnän viimeinen lause olisi tämä. Lopettamisajatus herätti yllättävän ilon ja vapauden tunteen. Pian olin sitä mieltä, että kirvestä koko blogille. En raka...

Mustarastaan aamukonsertti käynnistyy pimeässä neljän tienoilla. Pariskunta jäi syksyllä hyppimään pensaiden alle. Nyt uros kuuluttaa reviirin rajoja. Huilutelkoon. Käännän kylkeä ja nousen väliajan jälkeen, kun taas soi. Talvi autio, lauluton Oravat siirtyivät muualle heti lokakuussa, kun olivat ahmineet tammenterhot loppuun. Myös isot varisparvet katosivat. Pyörällä kulkeva pullamummo arkaili varmaan peilijäisiä kelejä, ja vaakut ovat liian fiksuja päivystämään, jos känttyä ei toimiteta. Viime yönä kolmen rusakon kopla askaroi puskanjuurissa ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Hengissä siis ovat ja pitävät edelleen yhtä. Kevätheviä oksalla Maaliskuun perinnelintu talitiainen karjui eilen pihassa. Voimallinen äs-TII-TII-TII-TII-TII   kilpaili autojen hurinan kanssa. Enpä ole ikinä kuullut mokomaa huutoa. Myös harakat ovat lieheillään. Tammessa keikkui äsken kaksi ja kolmas ropisteli kynsineen peltisellä ikkunalaudalla. Se tiainen huolettaa. Mitä kaupunki teke...

Sydän sykähti, kun tutkailin kirjan takakannen tekstiä. Lakkasin ajat sitten uskomasta kustantajien väsäämiä syöttejä. Nyt kuitenkin seisoin kirjaston kierrätyshyllyn ääressä ja luin: "Miksi mieli on syksyisin maassa?" (Höpsistä, tuumin. Ei ole. Syksy on hurmaava juhla.) "Onko auringon mielialaa kohottavalla vaikutuksella biologinen perusta?" (Hm.) "Mitä kehon sisäinen aika ja sitä mittaavat kellot ovat? Kuinka valo säätelee vuorokausirytmiämme..." (Hei, tämähän onkin mielenkiintoista.) Toisessa kappaleessa tuli se sykähdys: "Dosentti Timo Partonen kertoo kirjassaan elävästi valoisan ja pimeän vaihteluun liittyvän jaksollisuuden vaikutuksista ihmisen terveyteen. Valo on ... kehon sisäisille kelloille myös aikamerkki..." Tämä on sitä, ilahduin. Kaamosunettomuusjuttua. Kansi viekoitteli heti: keltaiset krookukset ja nimi Kaamoksesta kesään lupasivat keväistä luontokirjaa, ehkä valokuvia. Sitten kävi ilmi, että Partonen on juuri se ...

Paul Simon lauloi joskus 70-luvulla: "Hurry take me to the Mardi Gras..." Unelmien kaupungin kaduilla juhlitaan yötä päivää ja musiikki pesee sielun puhtaaksi. En hoksannut, että mardi gras   on 'rasvatiistai'. Tosi romanttista. Nykyään kukaan ei pane rasvaa suuhunsa. Luulen, ettei porukka ole edes nähnyt hernekeittoa, jossa lilluu isoja valkoisia läskinpalasia. Vielä oudommalta kuulostaa hetvägg,   vanha laskiaisruoka: maito kuumennetaan (ei saa kiehua) ja kaadetaan lautaselle ja siihen lyntätään pulla. Magnus von Wright mainitsee ruuan päiväkirjoissaan. Laskiaispullat taitavat jäädä tänäkin vuonna ostamatta. Näinä sokeri- ja rasvasodan päivinä pullan syönti olisi kumouksellista toimintaa, mutta kaupan tavara on niin kuivaa ja mautonta, ettei huvita. Voin vain muistella niitä aikoja, kun olin myymäläapulaisena ja paikallisen leipomon autokuski purki joka aamu kuormasta uunituoretta limppua, hiivaleipää ja pullaa.

Omistan kirjan, josta en pystyisi luopumaan. Aarre on Toivo Vuorelan teos Suomalainen kansankulttuuri. Korjasin sen talteen kirjaston kierrätyspisteestä. Asiakkaat tuovat siihen kirjojaan, joita halukkaat saavat ottaa ilmaiseksi. Palvelu on niin suosittu, että laatikon tilalle on vaihdettu iso hylly. Tuohikulttuurin koko kuva Toivo Vuorela tekee selkoa talonpoikaiskulttuurista pikkupiirteitä myöten: Erätalous (takamailta oravia ja lintuja syksyllä, kutuhaukea keväällä) Metsästys ja kalastus (ketunraudoista karhunkaatoon ja helmenpyyntiin) Maanviljely ja karjanhoito (Helsingissä tuotiin porvarien lehmät kesäaamuina Siltasaaren yli tullinpuomille, mistä kaupungin paimen vei ne laitumelle Vallilaan) Ruokatalous (kaljavellistä tappaiskeittoon) Rakennukset ja sisustus (pirtti, piironki, heinätalli, huusi) Tekniset taidot (sekä miesten että naisten) Pukeutuminen (lauantairöijystä lapikkaisiin; myös ne flammuraidat ja säppälit, joista kansallispukujen harras...

Ennen heittäydyin kymmeneltä sänkyyn ja makasin kuuteen asti kuin lautakasa. Nykyään moinen onnistuu harvemmin. Tämän talven katkonaiset unet alkoivat maalla. Luulisi, että monin tavoin uinuva kirkonkylä vetelee hirsiä yöt läpeensä. Vaan katin kontit, jopa vanhukset kukkuvat aamuun. Stadissa pihavalo tunkee sisälle. Kun lamppu vaihdetaan, uusi on aina tehokkaampi kuin entinen. Toistakymmentä vuotta ilta-aamu-ilta-aamua saattaa edelleen kummitella aivoissa. Työvuorot rikkoivat luontaisen rytmin, johon on vaikea palata, kun kapakassa käyneiden saapumiseriä riittää pikkutunneille. Kirkasvalomies sanoo kaksivaiheisia öitä kaamosunettomuudeksi. Pitkillä pimeillä nukutaan melkein kellon ympäri, mutta kahteen otteeseen: ensin iltayö kunnon unta, sitten pari kolme tuntia valvomista ja aamun korvalla taas makeat unet. Pahimpina aikoina kuvaus täsmää minuun. Otan asian rauhallisesti. Vuorokausirytmi tasaantuu kevään mittaan. Nukahtamishetki siirtyy yrittämällä noin varti...

Suku ja bonussuku takertuvat viiden vanhaan tyttöön. Outi Pakkanen on kirjoittanut romaaniinsa Peili   lapsen, josta täytyy riittää monelle. Pienten perheiden väki sitä paitsi vaihtuu aika tiuhaan. Rakastuneet huomaavat jossain vaiheessa kaipaavansa omaa tilaa ja omaan makuun sopivaa arkea. Anna Laine saa sivuosan Sanoin, että Peili   on romaani. Perinteinen dekkari se ei ole. Vakihenkilö Anna Laine ja hänen karkeakarvainen mäyriksensä Justus kuljeksivat pitkin syksyistä Helsinkiä. Illalla Anna laittaa pasta carbonaraa, kun ruoka pitää saada äkkiä pöytään. Vuodenaika viehättää muitakin: "Mereltä oli alkanut nousta sumua. Pian se kietoisi vaippaansa Sirpalesaaren ja Uunisaaren ja kaikki muut saaret ja koko eteläisen Helsingin. Jussi oli aina pitänyt syksystä, märästä asfaltista, katuun liiskaantuneista pudonneista lehdistä ja nimenomaan sumusta, mitä juuri kukaan ei oikein ymmärtänyt. Sumuisessa säässä vain oli merkillistä salaperäisen odotuksen tuntua – –" ...

Maalla vanhan torin seutu lumosi kuin satumetsä. Keskustaa halkovan kadun lyhtypylväisiin oli hankittu uudet jouluvalot: kirkkaita hopeanvaaleita tähtiä tai lumihiutaleita. Toria ympäröivien puiden oksat oli koristettu yltä päältä pienin lampuin – hopeankirkkaita nekin. Jos muistan vihreän vuodenajan oikein, puut ovat lehmuksia. Että oli nähty sellainen vaiva. Tulin kaupasta sakeassa, tyynessä lumisateessa sinisen hetken aikaan enkä malttanut olla kiertämättä toria useaan kertaan. Valaistut puut olivat talven kaunein näky.

Talvi kattaa maan kuin kuolinsanoma iloisen illan – – Muistan Hannu Niklanderin runon, kun Siperian hyytävä ilma lähtee säätieteilijöiden kartoilla Suomeen päin. Runoilijalla on sana hallussa. Juuri tuolta minusta tuntuu. Ennätyspakkaset Helsingissä Alin lukema, jonka olen nähnyt mittarissa omin silmin, on –38°. Elettiin tammikuuta 1987. Asuin puutalossa Oulunkylän ja Käpylän välillä. Jonain yönä heräsin viluun ja tallustin uteliaisuuttani keittiön puolelle katsomaan mittaria. Lisäsin paksun villapaidan yöpuvun päälle ja menin äkkiä takaisin sänkyyn. Apua, täällä jäätyy kuin kärppä Seuraavalla viikolla havahduin keskellä yötä siihen, että palelin todella. Olin hirmupakkasten innoittamana ostanut sisälämpömittarin ja kiinnittänyt sen nuppineulalla seinäpahviin. Kun ojensin käteni peiton alta ja valaisin taskulampulla mittaria, se näytti +10°. – Ulkona on –50°, ajattelin. Muu selitys ei tullut mieleenkään. Vasta kun putket alkoivat kolista, ymmärsin että keskusl...