Aamulyhyet

Sade juoksee ikkunapellillä. Kynnet rapisevat. Herään kuudelta tuo ajatus päässä. Ensimmäinen kuva viikkokausiin. Sitten tulee mieleen, että vastapestyt ikkunat ovat kohta pisaranjälkiä täynnä. Huoltomies arveli kerran, että ruudut likaantuvat nopeasti, koska "sulla on noin paljon tuota kasvullisuutta". Koivut ja tammi ja sireenipuska on. Ja seutukunnalla mieletön liikennepöly. Pakkasmittarin nupissa oli taas kolmen millin hattu. Floridan hurrikaani on laantunut trooppiseksi matalapaineeksi. Hope Georgia mules and country boys   will be safe. Ällistyttävää. Lauseita. Eikä edes mitään asiaa, vaan pelkkiä havaintoja elämästä ja niiden kuvausta. Luulin jo, että kirjoitusvärkki on jumiutunut loppuiäksi. Lisäys 14.9.2017: Pitäisi sanoa, että sateen kynnet rapisevat. Kyllä siitä tulisi mieleen juokseva koira (yläkertalaisen jolla ei ole mattoja). Lohdullista, että tekstien toimittamisen rutiini on tallella.

Enpä arvannut, että niin voisi käydä. Että istuisin ruudun äärellä aihe mielessä, useampikin jos sattuisi olemaan tarpeen. Ja blogiteksti jäisi syntymättä. Aihe haihtui kuin sumu Tapanani on aina ollut vain aloittaa kirjoittaminen, ja rivejä on karttunut. Vasta sitten olen nähnyt, mitä ja varsinkin miten aion sanoa. Useimmilla teksteillä on ollut jonkinlainen tilaus. Se on ohjannut prosessia. Pää tekee luonnollisesti esivalmistelut ja rutiini kantaa pitkälle. Faktoja voi tarkistaa työn kuluessa. Oikeinkirjoitusta samoin – Kielitoimiston sanakirjaa pidin jo paperiversiona pöydän kulmalla. Teksti on kuitenkin muotoutunut lähes ilman tietoista harkintaa, kun olen kylvänyt mustaa valkoiselle ajatusten tahtiin. Nyt kirjoittaminen ei lähtenyt ollenkaan liikkeelle. Täysin kelvollinen blogimerkinnän aihe kuivahti ja hävisi. Pään typerää oikuttelua? Tapaus ei ahdistanut. Kyllä se sieltä, tuumin ja jätin bloggaamisen suosiolla toiseen kertaan. Uusi yritys tyssäsi myös. Se...

Haluatko lukea ensin jutun ykkösosan? Linkki vie, ole hyvä! Kaari Utrion romaanin Ruma kreivitär   fiktiivinen sivuhenkilö Augusta on yhtä kaunis ja yhtä hienoa sukua kuin historiasta lainattu sivuhenkilö Aurora Stjernvall – ja kumpikin auttamatta vanhanpiian iässä. Aurora oli hovineiti ja keisariparin erityisessä suosiossa. Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta Aurora oli tanssinut sesongin toisensa jälkeen ilman sulhasta. Kun hän viimein meni kihloihin, sulhanen kuoli ennen häitä. Nyt hänellä oli uusi, huonomaineinen venäläinen – – Kaikki säätyläiset juoruilivat – – upporikkaasta venäläisestä, joka oli nyt naimassa Suomen aristokratian kauneimman kukkasen – –. Kukkanen oli jo kukoistuksensa myöhäisvaiheessa, venäläinen umpihullu ja säädyttömän taudin runtelema. Levoton matkustelijahan mies oli, ja käsien peseminen kiinnitti ihmisten huomiota. Kaikkia juoruja ei välttämättä kannata uskoa. Yksi satumaisen rikas ja kolme köyhää Hovijahtimestari ja todellinen valtion...

Rutiköyhä kreivitär ja upporikas tehtailija ovat fiktiota. Esimerkiksi varamaanmittari Magnus von Wright , joka antaa piirustustunteja, on sen sijaan todellinen henkilö. Jep, se lintumaalari. Kaari Utrion romaani Ruma kreivitär   sujahti kierrätyshyllystä reppuun siksi, että halusin uudestaan tutkia, miten Utrio on käyttänyt von Wrightin päiväkirjoja. Neidit syövät armoleipää Bulevardilla Romanttisen juonen päähenkilöt ovat kreivitär Julia Gyllenfalk af Bössa ja tupakkatehtailija Anton Wendel. Sääty-yhteiskunnassa aatelisto ja porvaristo seurustelevat omissa piireissään, mutta tunteet alkavat viedä. Perunamaalla kykkivä ryysyinen piika osoittautuu aatelisneidiksi, jolla on kauniit tummansiniset silmät. Huumorintajua ja tervettä järkeä löytyy sekä neidiltä että tehtailijalta. Ja kuinka ollakaan, perusluonteeltaan ystävällinen tehtailija haluaa tilaisuuden tullen kostaa lapsena näkemänsä vääryyden. Monet romaanin henkilöistä ovat helsinkiläisiä, mutta asuvat hiukan syrj...

Kirjoittamaan ryhdytään elämän jossain saumakohdassa, usein jonkinlaisessa nollatilanteessa, jossa entisyys tuntuu tyhjentäneen tarkoituksensa eikä tulevaisuus ole vielä hahmottumassa. Näin selittää Leo Kalervo oman kirjailijanuransa alkua. Viralliselta nimeltään Kalervo oli Leo Kalervo Eklin (1924–2011). Hän oli keskisuomalainen työmies, maatöihin kasvatettu. Kirjoittamaan ruvettuaan hän jäi sille tielleen ja päätyi helsinkiläiseksi kirjailijaksi. Onkohan blogi kokoelma tekstejä, jotka syntyvät jossain saumakohdassa, kun ihminen haparoi tulevaisuutta kohti? Leo Kalervo, Itseäni jäljittämässä Weilin & Göös 1981 Lainaus on sivulta 252.

Silvester Mazzarella oli hesalaisia, mutta pyöri joskus meikäläisenkin opiskelukuvioissa. Kai naimisissa sen Silvesterin kanssa, ajattelin kun näin Merete Mazzarellan nimen ensi kerran. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden lehtori Helsingin yliopistossa, viisastuin sitten. Ja myöhemmin pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Nykyään Merete Mazzarella keikkuu lempikirjailijoideni 10 kärjessä -listalla. Ei vähiten siksi, että hän kirjoittaa muun lisäksi vanhenemisesta. Uskaltaa sitä paitsi hylätä kiertoilmaukset ja puhua vanhoista ihmisistä. Hyvä kysymys tekee kirjan Mazzarella oli Kun kesä kääntyy -teosta kirjoittaessaan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen puolivälissä. Hän pohti, mitä vanhuus ja kypsyys tarkoittaa, ja totesi: Ei, en kuvittele että juuri minä voisin yksiselitteisesti vastata siihen kysymykseen. Mutta selvittääkseni sitä olen kirjoittanut tämän kirjan. Tulos on viehko kirjallisuuden ja kokemusten sekoitus, eikä lainkaan raskasta luettavaa. Oivalluksia n...

Tyttö nauraa ja kirkuu hämärässä. Yksi pojista rällää mopolla, pakokaasu haisee. Naapurilähiön päällä riippuu ohut uusikuu. Metroasemalta kävelee mies puhelin kourassaan, ruutu loistaa kirkkaampana kuin mikään maisemassa. Suljin jo laitteet ja kiskoin piuhat irti. Ajattelen omia juttujani.

Selasin pehmeäkantista  Heinäkuun viides päivä -nimistä romaania. Kirjoittaja oli Tito Colliander – ei voi olla totta, julkaisiko se tällaisia? Kun näin ruhtinas Dolgorukin nimen, päätin viedä tekeleen kotiin. Muistin kesäillan Iisalmessa ja Dolgorukin muistomerkin. Taistelussa kuolleen ruhtinaan ruumis palsamoitiin, ja mustat hevoset vetivät arkun Sortavalaan, mistä se kuljetettiin laivalla Pietariin. Suomen sota 1808–1809 ja Koljonvirran taistelu 27.10.1808, valisti internet. Lähes puolitoista vuotta sotaa Collianderin kirjan sankari on Joachim Zachris Duncker (1778–1809), yksi Vänrikki Stoolin tarinoiden   henkilöistä. Dunckerin sotatie vei helmikuussa 1808 Mikkelistä Leppävirralle, Kuopioon, Iisalmeen ja edelleen Oulun seudulle. Kesäksi palattiin Kallaveden rantaan. Lokakuussa tuli käsky siirtyä Iisalmeen ja sieltä Ouluun. Talvisydämeksi asetuttiin Tornioon. Miehet olivat nälkiintyneitä, resuisia ja uuvuksissa. Mieliala oli katkera. Haavoittuneet jätetti...

Luulen, että kaikki ihmiset ovat omanlaisiaan ja erikoisia. Arveluani vahvistaa päiväkirjailija Samuel Pepys (1633–1703). Pepys piti 1660-luvulla pikakirjoituksella salaista päiväkirjaa, joka selostaa hänen toilauksiaan ällistyttävän suorasukaisesti, aivan kuin jonkun muun tekemisiä ja tuntemuksia. Kirjailijaksi sopii tituleerata, vaikka mies oli enempi kirjanpitäjä. Huolellisesti pykätyt romaanit häviävät Pepysin arjelle. Kolmikymppinen kundi oli ahkera (jatkuvasti toimistolla, ja kun määräpäivä lähestyi, nousi varhain ja jatkoi myöhään; kirjoitti paljon työstä päiväkirjaan, piti lisäksi muisti- ja tilikirjoja) uskoton (nuori ja kaunis vaimo, mutta miehellä aina käsi vieraan hameen alla; tilaisuuden tullen hyppäsi pehkuihin sekä rouvien että piikojen kanssa) nuuka (keskittyi säästämiseen ja rikastumiseen, piti vaimonsakin kotosalla vähissä käyttörahoissa) keräilijä (hankki laajan yksityiskirjaston, maalautti muotokuvia, osti tai sai erilaisia esineitä) musikaalinen (la...

Kommentoija törkkäsi kipupisteeseeni, kun hänelle valkeni, etteivät kirjastot säilytä kaikkea. Asiakas voi tosiaan jäädä nuolemaan näppejään. Helsingin kaupunginkirjasto rakentaa Töölönlahdelle Oodia, johon tulee studioita ja muita pöksiä, elävien kuvien teatteri ja niin edelleen. Saa noita tietysti olla, mutta meikäläinen istuu antiikkisen läppärinsä ääressä ja tuntee syrjäytyneensä. Olen kai epätrendikäs kulttuuritantta. Pyöriikö niitä kirjastoissa liikaa? Helmet-tietokannasta hävisi yllättäen Samuel Pepys – vihreäkantinen päiväkirjasarja, jonka olen lukenut kahteen kertaan ja ajattelin lukea nyt kesän mittaan uudelleen. Kymmenkunta paksua osaa, sensuroimattomat naisjutut ja hyvät tieteelliset selitykset. Myös Harold Nicolsonin ja James Lees-Milnen päiväkirjat ovat menneet samaa hukan tietä. Ymmärrän miksi vajaat sarjat on poistettu, mutta ei Nicolsonin elämäkerta korvaa niitä. Jamesin duunin evakkopaikka oli High Wycombe. Parina Englannin-kesänäni kävin siellä ...

Sää on ainoa, mitä kaupunkilaisella oikeastaan on jäljellä luonnosta, eikä sillekään joudu altistumaan kovin paljon. Toisaalta sää on nykyään harrastus. Kauppias mainostaa langatonta joka kodin sääasemaa, ja innokkain porukka ajelee satoja kilometrejä ukkosrintaman perässä. Tavallinen mutta harvinainen Kirjailija Matti Mäkelän "elämyksellinen essee" eli Sääkirja   lähtee liikkeelle huoneihmisen – hauska määritelmä! – vähistä tilaisuuksista olla ulkona: "Neljä päivää, koko elämässä, siinä huoneihmisen mahdollisuus kokea marraskuinen, tyyni, aurinkoinen arkipäivä luonnossa! Siksi myös tämän kirjan toinen osa kuvailee suomalaista vuodenkiertoa nykyihmisen näkökulmasta, kaikkia niitä nautintoja, tylsyyttä ja elämyksiä, joita sää voi antaa." Mäkelä perustaa laskelmansa neljästä päivästä siihen, ettei aurinko juurikaan paista marraskuussa ja että ihmisen elämästä menee 20 vuotta koulussa ja seuraavat 30 töissä. Vain jos saa määrätä ajankäytöstään itse, pääse...

Sukulaiset ovat muistelleet Ilmari Kiannon runoa "Vanhalla vinnillä kummittelee".  Äiti luki sitä serkkupojille, kun nämä olivat pieniä, ja myöhemmin omille tyttärilleen. Runosta sai vähillä esityskeinoilla dramaattisen. Jo alku oli lupaava: Vanhalla vinnillä kummittelee: kuuletkos – ullakon ukset ne käy! Lattiat oudosti loksahteleepi – taas joku loukkohon kyyristäy . . .    Ken se? Ken se? Säkeistöjen lopussa toistuvat kysymykset lisäsivät jännitystä kerta kerralta. Vintin irvisuiset aaveet tanssivat tohvelit jalassa tai astelivat raskailla saappailla konttoorin nurkissa. Ne viskelivät arkiston kirjat ja muut tavarat hujan hajan. Romujen takaa kummitukset löysivät rikkinäisen harpun ja yrittivät helkytellä. Tulkkauspalvelu Kianto–suomi En muista, että olisin ihmetellyt outoja sanoja, joita runossa vilisi. Ukset,   kipsisen Mozartin   ja sen sellaiset äiti osasi tietysti selittää, jos kysyin. Äidinäiti käytti sanaa  loukko,   eikä ...

Tuntuu, että Volter Kilpi kirjoitti Alastalon salissa -romaanin vain siksi, että saisi ikuistetuksi koko rakkaan synnyinseutunsa, niin ihmiset kuin lampaat ja kala-apajatkin. Purjehtiminen on tietysti välttämätöntä. Sillä rikastuu. Me, jotka itse olemme rahaa pidelleet, me tiedämme, että raha on pyöreä ja että se on pyöreä sitä varten, että se kierisi, ja että se kierii sitä varten, että se sikiäisi – – että viskattu, kymmenen pentua hännässään, helisten kierii heittäjän kouraan takaisin. Kilpi rakentaa lukijan silmien eteen varsin modernin, kovan bisnesmaailman. Purjehtijan huolet ja huvitukset Meri ärjyy ja mies kiroaa, mutta satamaan päästyä voi ostaa kauniita esineitä tai viettää hauskan illan. – – Kööpenhaminan lasikellarissa, sikaari röyhymässä suupielessä ja silkkihattu takakenossa päässä, kun kapteenit lystäilivät ja mamselli lavalla vilkutti lihavia koipiansa silmien edessä – – Kaveri muistelee, että yhdelle kolmesta kapteenistamme mamselli lähetti lentosuu...

Alastalon salissa -romaanin kieltä pidetään vaikeana ja tarinaa moititaan sekä pitkäksi että pitkäveteiseksi. Huono maine on turhaa pelottelua. Siksi olen yrittänyt vokotella uusia lukijoita makupaloilla – eivätkö lainaukset olekin olleet ymmärrettäviä? Myös muuten olen koettanut tuoda esiin Volter Kilven mehevää tapaa sanoa asioita. Nimenomaan Kilven, sillä romaanin saaristolaisten puheenparsi on samalla tavoin kuin henkilöt todellisuuspohjaista, mutta kirjailijan taiten tyylittelemää. Purjelaivojen aikaan Lounais-Suomessa Murresanat ruotsalaisvaikutteineen luovat paikallistunnelmaa. Niistä selviää. Tarjoilun seuraamisessa auttaa, kun pitää mielessä, että sämpylä   tarkoittaa kahvileipää, jota me nimitämme pikkupullaksi. Tromput   taas ovat lahkeet. (Jos oikein muistan, sillä kantilla maata vanhat ihmiset puhuivat housuntrumpuista. ) Tätä olisin joutunut miettimään, jos en olisi kuullut sanaa aiemmin. Romaanin henkilöt käyttävät purjelaivakauden kieltä...

Volter Kilven romaani Alastalon salissa kertoo sekä luvallisen että luvattoman rahdin kuljettamisella rikastuneista purjehtijoista. Monella on lisäksi talo viljelyksineen. Pelkästään maapakalla ahertavat tilalliset puolestaan sijoittavat laivaosuuksiin, kuten Alastalon parkkiin, seteliniput joita on karttunut klahvin loodaan. Alastalon salissa istuu väkeä kaikilla seinustoilla, mutta blogimerkintään mahtuu kolme kapteenia. Herman Mattsson eli Alastalo Eteenpäin pyrkivä, uusia tuulia haisteleva mies rahtasi nuorena silakkaa Tukholmaan. Rikastuneena ja lihoneena hän suunnittelee uransa huipentuvan parkin komentosillalla Biskajanlahden aallokoissa. Liikekumppani ja riskien jakaja oli tarpeen alusta lähtien, joten Hermanin täytyi patistella myös naapurin Malakias tarttumaan toimeen. Alastalo toteaa: – – minä olen paljon rupeavampi mies kuin sinä, mutta – – kun minä meklarin pöydän edessä viljelen suuta ja riitelen, niin minä olen puolimiestä, jollet sinä istu tuolilla vier...

Maailmaa nähneitä bisnesmiehiä nämä kustavilaiset kapteenit, joita Volter Kilpi kuvaa romaanissaan  Alastalon salissa . Oolannin sotana tunnetut Krimin sodan kahakat ovat hyvässä muistissa. Sodan aikana salakuljetettiin kahvia ja sokeria, ja kun engelsmannit olivat vihdoin häipyneet, keväästi meillä oli jokaisella kuunari – – ja kyllä suvi kulattiin ahkerasti ja seuraava myös, korjasimme jokainen kuutollamme, minkä kerkesimme rahaa niinkauan kuin sitä oli vaahtona vesillä Lübeckin ja Kronstadtin välillä – – rahteja sai, minkä kerkesi, ja likviidi syksyllä oli lihava – – Vuosien mittaan rakennettiin aina vain isompia paatteja. Kokemusta karttui ja silmä alkoi sanoa, miten kyljen piti kaartua. Alastalo ryhtyy toteuttamaan nuoruutensa unelmaa: Minä olen ajatellut, että pitäjään olisi rakennettava parkkilaiva, siitä on ollut puhetta Langholmankin kanssa ja sitävarten minä olen pyytänyt tänne tänäpänä muitakin koolle! Suunnitteilla on kolmimastoinen parkki, sellainen kui...

Volter Kilven romaani Alastalon salissa on oikeasti hauska. Ja huvia riittää, koska sivuja on yli 800. Määrä riippuu painoksesta. Paras lukutapa on varmaan iltasatutyyppinen: sopivan mittaisia kappaleita ilman pitkiä taukoja, etteivät henkilöiden toilaukset unohdu. Tarina sijoittuu 1860-luvun Kustaviin. Sikäläiset isännät ja kapteenit aikovat rakentaa kunnon laivan, kolmimastoisen parkin, joka seilaisi lisää rahaa pitäjään. Romaani ei ole varsinainen merikirja. Koko saaristo elää siinä lammaskatraita myöten, puhumattakaan ihmisistä, niin miehistä kuin naisista, joita tulee sivuilla vastaan kaikensorttisia. Ensimmäinen Alastalon salissa -postaukseni valmistuu pääsiäisen jälkeen. Yllytän jo nyt lukemaan. Kirja on ihan muuta kuin tavallinen 30-luvun romsku. Tekstin läpi voi sitä paitsi hyvin tarkastella nykyistäkin maailmaa. Kun pukspröötti ja muut meritermit hämmentävät: Merislangia löytyy Espoon Kipparien sivuilta. Helppokäyttöinen sanasto, linkitys kuhunkin aakkosten ...

Maistiaiset kevättalven luku-urakastani: Leijonakattikin, sanovat, kun sillä on maha ravittu ja vatsa tyytyväinen, on kylläisen aikansa melko laadullinen elukka vastaan sattuessakin, lönkäseepä äijä pakojuoksuakin loikassa nisupellon halki olkien välitse metsän puskien piiloon, kun kellä vain on sisu kotona sydämessä ja karakka käden kourissa hätistämään petoa korjaamaan niskanahkansa ja häntäpakaransa ajoissa turviin. Volter Kilpi vertaa yhtä Alastalon salissa -romaaninsa henkilöä leijonaan. Lukiessa tuli heti mieleen petokeskustelu työpaikan kahvipöydässä. Itse kukin tuuletti mielipiteitään susista ja karhuista ja niiden vaarallisuudesta. Somalityötoveri lisäsi oman näkökulmansa: – Leijona voi kävellä ohi, mutta leopardi hyökkää aina.

Omistan kirjan, josta en pystyisi luopumaan. Aarre on Toivo Vuorelan teos Suomalainen kansankulttuuri. Korjasin sen talteen kirjaston kierrätyspisteestä. Asiakkaat tuovat siihen kirjojaan, joita halukkaat saavat ottaa ilmaiseksi. Palvelu on niin suosittu, että laatikon tilalle on vaihdettu iso hylly. Tuohikulttuurin koko kuva Toivo Vuorela tekee selkoa talonpoikaiskulttuurista pikkupiirteitä myöten: Erätalous (takamailta oravia ja lintuja syksyllä, kutuhaukea keväällä) Metsästys ja kalastus (ketunraudoista karhunkaatoon ja helmenpyyntiin) Maanviljely ja karjanhoito (Helsingissä tuotiin porvarien lehmät kesäaamuina Siltasaaren yli tullinpuomille, mistä kaupungin paimen vei ne laitumelle Vallilaan) Ruokatalous (kaljavellistä tappaiskeittoon) Rakennukset ja sisustus (pirtti, piironki, heinätalli, huusi) Tekniset taidot (sekä miesten että naisten) Pukeutuminen (lauantairöijystä lapikkaisiin; myös ne flammuraidat ja säppälit, joista kansallispukujen harras...

Suku ja bonussuku takertuvat viiden vanhaan tyttöön. Outi Pakkanen on kirjoittanut romaaniinsa Peili   lapsen, josta täytyy riittää monelle. Pienten perheiden väki sitä paitsi vaihtuu aika tiuhaan. Rakastuneet huomaavat jossain vaiheessa kaipaavansa omaa tilaa ja omaan makuun sopivaa arkea. Anna Laine saa sivuosan Sanoin, että Peili   on romaani. Perinteinen dekkari se ei ole. Vakihenkilö Anna Laine ja hänen karkeakarvainen mäyriksensä Justus kuljeksivat pitkin syksyistä Helsinkiä. Illalla Anna laittaa pasta carbonaraa, kun ruoka pitää saada äkkiä pöytään. Vuodenaika viehättää muitakin: Mereltä oli alkanut nousta sumua. Pian se kietoisi vaippaansa Sirpalesaaren ja Uunisaaren ja kaikki muut saaret ja koko eteläisen Helsingin. Jussi oli aina pitänyt syksystä, märästä asfaltista, katuun liiskaantuneista pudonneista lehdistä ja nimenomaan sumusta, mitä juuri kukaan ei oikein ymmärtänyt. Sumuisessa säässä vain oli merkillistä salaperäisen odotuksen tuntua – – ...

Kirjastosta lainattu Leonard Cohenin  albumi   You Want It Darker   soi kuulokkeissa. Puolivälin jälkeen ensivaikutelma tiivistyy mielipiteeksi: Pidän tästä. Myös musiikkina, ei vain runoutena, vaikka kuvia ja tulkintoja riittää. Parempi kuin kaksi edellistä albumia. Valmistautuminen kuolemaan Avauskappaleessa menee viitteitä ohi, vaikka päättelenkin Hineni -sanan heprean kieleksi. Ja tietysti Magnified and sanctified Be Thy Holy Name on uskonnollinen teksti – ylistetty olkoon pyhä nimesi (suunnilleen, en jaksa ruveta keksimään muuta tähän hätään). Verkkoartikkeli selittää, että taustalaulajat ovat Cohenin lapsuudenperheen kotisynagogasta ja säkeet juutalaisesta kaddiš-rukouksesta, joka tuo mieleen kuoleman ja suruajan. Aina viisastuu. Hineni on Abrahamin vastaus "tässä olen", kun Jumala käskee hänen uhrata poikansa Iisakin polttouhrina. Cohen sanoo: "Olen valmis, Herra." Hän tarkoittaa, että on valmis lähtöön. Ollaan viimeisellä portilla. Usko h...