Älä anna pelotella

Alastalon salissa -romaanin kieltä pidetään vaikeana ja tarinaa moititaan sekä pitkäksi että pitkäveteiseksi.

Huono maine on turhaa pelottelua. Siksi olen yrittänyt vokotella uusia lukijoita makupaloilla – eivätkö lainaukset olekin olleet ymmärrettäviä?

Myös muuten olen koettanut tuoda esiin Volter Kilven mehevää tapaa sanoa asioita.

Nimenomaan Kilven, sillä romaanin saaristolaisten puheenparsi on samalla tavoin kuin henkilöt todellisuuspohjaista, mutta kirjailijan taiten tyylittelemää.

Purjelaivojen aikaan
Lounais-Suomessa

Murresanat ruotsalaisvaikutteineen luovat paikallistunnelmaa. Niistä selviää.

Tarjoilun seuraamisessa auttaa, kun pitää mielessä, että sämpylä  tarkoittaa kahvileipää, jota me nimitämme pikkupullaksi.

Tromput  taas ovat lahkeet. (Jos oikein muistan, sillä kantilla maata vanhat ihmiset puhuivat housuntrumpuista.) Tätä olisin joutunut miettimään, jos en olisi kuullut sanaa aiemmin.

Romaanin henkilöt käyttävät purjelaivakauden kieltä. Jos myöhempien aikojen maakrapu ymmärtää selitykset, pukspröötti  on laivan keulapuomi – tai äijän nenä! – ja pilivinni  sivulta vastaan puhaltava tuuli.

Maaseutu elää tekstissä, joka vilisee neljällä jalalla kulkevia. Luonnonvaraisia otuksia riittää kiviraunion kärpästä jäälakeuden hylkeeseen.

Talvella kapteenit ajavat hevosella, ja tilaisuuden tullen katsotaan, onko Alastalon Rusko vai Pukkilan Musta nopeampi. Lehmät laiduntavat kesäisillä niityillä, lampaat katajikoissa. Joka tuvassa taitaa olla sekä kissa että hiiriä.

Lounaisen Suomen vetohärkäkulttuuri näkyy, ja kun pojannassikat livahtavat salaa papumaahan, he ovat hernevarkaissa.

Mielihyvän kärsä imee
hunajatippoja

Kilven tyyli on kieltämättä välillä monipolvinen. Otetaan esimerkiksi kalojen saapuminen kuturannoille:

– – koko karja purstoin potkiva, evin soutava summain merten vaelluksella on, viistävät vilvasta vapaata vapaat vilvasten parvet, viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä saapuu jonoin loppumattomin, jonoin saeten taajenevin, tuhannet tuhanten takana, kirkaskylkisten, rengassilmäisten mykkä saatto – –

Tällaisesta pitää vain asettua nauttimaan. Kyllä tarina etenee.

Ohimennen heitetty sana täräyttää. Viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä. Siinä on meren todellinen olemus, jonka vain aavistaa, kun uida plutii heinäkuun helteillä rantavesissä.

Sisäinen tai ääneen esitetty yksinpuhelu on kätevä tekniikka, koska sillä voi kuvata sekä puhujaa että puheena olevaa henkilöä ja heidän suhdettaan. Tyylikin kuvastaa luonnetta: Härkäniemen fundeeraus tai Alastalon emännän kälätys.

Kilpi selittää kyllä, mutta usein lukijan täytyy hoksata itse, millainen ihminen sanoo ja tekee niin kuin teksti näyttää.

Kirjailija vetää joskus vertaustaan kuin nuottaa sivulta toiselle. Lukija korjaa koppaansa vonkaleiden lisäksi huumorin sintit:

– – korvaläpi selkoselällään niin kuin mannaa olisi tippunut vaikkuun – –"
"– – [pitkä ja laiha mies] humalavarras luodetuulessa – –" (humalasalko, näin niitä kerran Seurasaaren ulkomuseossa yhden pöksän takana, lukiessa näin väljät vaatteet)
"– – nylkee yltäni kärsivällisyyden nahan – –

Näitä pikkuhauskuuksia riittää melkein joka lauseeseen, monta parhaaseen.

Vaasan Ville rikastuu
ja tulli ryyppää

Hidastahtiseen parkkikokoukseen on upotettu kertomuksia parkinrakentajien menneisyydestä ja saariston väestä ylipäätään. Tajunnanvirta saa vauhtia.

Laajoja poikkeamia ovat muistelukset siitä, miten salakuljettajat juottivat tullimiehet pöydän alle ja huijasivat heitä tavalla jos toisella. Muutenkin salissa istujat suoltavat liukkaasti juttua. Elleivät suustaan, niin päänsä sisällä.

Villen, fregatti Albatrossin ja kapteeni Kallen vaiheet eli Albatrossin tarina  on kuin pieni kirja kirjassa, ja se onkin julkaistu erikseen.

Jatkuu

Huom! Alastalon sanakirja sisältää kaksi linkkiä, jotka vievät merisanastoihin.