Enpä arvannut, että niin voisi käydä.
Että istuisin ruudun äärellä aihe mielessä, useampikin jos sattuisi olemaan tarpeen. Ja blogiteksti jäisi syntymättä.
Aihe haihtui
kuin sumu
Tapanani on aina ollut vain aloittaa kirjoittaminen, ja rivejä on karttunut. Vasta sitten olen nähnyt, mitä ja varsinkin miten aion sanoa.
Useimmilla teksteillä on ollut jonkinlainen tilaus. Se on ohjannut prosessia.
Pää tekee luonnollisesti esivalmistelut ja rutiini kantaa pitkälle. Faktoja voi tarkistaa työn kuluessa. Oikeinkirjoitusta samoin – Kielitoimiston sanakirjaa pidin jo paperiversiona pöydän kulmalla.
Teksti on kuitenkin muotoutunut lähes ilman tietoista harkintaa, kun olen kylvänyt mustaa valkoiselle ajatusten tahtiin.
Nyt kirjoittaminen ei lähtenyt ollenkaan liikkeelle. Täysin kelvollinen blogimerkinnän aihe kuivahti ja hävisi.
Pään typerää
oikuttelua?
Tapaus ei ahdistanut. Kyllä se sieltä, tuumin ja jätin bloggaamisen suosiolla toiseen kertaan.
Uusi yritys tyssäsi myös.
Se kävi jo vähän kunnian päälle. Olenhan tuottanut tekstejä vuosikymmenet. Parempia ja huonompia, totta kai. Vaan ikinä ei ole jäänyt tekemättä, jos olen ryhtynyt toimeen.
Sitä paitsi blogi on periaatteessa mukava tapa kirjoittaa.
Omituinen
umpikuja
Lopulta ymmärsin, että jotain oli pahasti vialla. Että blogiluovuuden virta oli tosiaan ehtynyt.
Sähköpostia naputtelin ongelmitta: vitsit lentelivät ja sarkasmi puri. Aloitin innoissani vastauksen kirjeeseen, joka tipahti postiluukusta. Juttu rönsyili eri tahoille, vaikka raapustin surkealla kynällä.
Ainoastaan bloggaaminen jumitti. Ideat haihtuivat kummallisesti.
Raavin Luonnos-kansion pohjalta viimeiset kirjaesittelyt ja julkaisin ne. Mitään uutta en saanut aikaan.
Onko tämä se writer's block, jota kirjailijat pelkäävät? Vai eivätkö aamulyhyet toimi enää lainkaan?
Käyn edelleen
verkoilla
Jatkan blogien lukemista, vaikka omia merkintöjä ei syntyisi. Haluan tietää, mitä ihmisille kuuluu ja mistä kaikesta asiatekstit valistavat.
Ei aavistustakaan, käynnistyykö blogi uudelleen.
P.S.
Näiden selitysten pakertaminenkin on tervanjuontia, mutta homma täytyy hoitaa. Jos vanha naisihminen lakkaa yllättäen kirjoittamasta, kaikki luulevat, että se on tullut höperöksi tai kuollut.
Että istuisin ruudun äärellä aihe mielessä, useampikin jos sattuisi olemaan tarpeen. Ja blogiteksti jäisi syntymättä.
Aihe haihtui
kuin sumu
Tapanani on aina ollut vain aloittaa kirjoittaminen, ja rivejä on karttunut. Vasta sitten olen nähnyt, mitä ja varsinkin miten aion sanoa.
Useimmilla teksteillä on ollut jonkinlainen tilaus. Se on ohjannut prosessia.
Pää tekee luonnollisesti esivalmistelut ja rutiini kantaa pitkälle. Faktoja voi tarkistaa työn kuluessa. Oikeinkirjoitusta samoin – Kielitoimiston sanakirjaa pidin jo paperiversiona pöydän kulmalla.
Teksti on kuitenkin muotoutunut lähes ilman tietoista harkintaa, kun olen kylvänyt mustaa valkoiselle ajatusten tahtiin.
Nyt kirjoittaminen ei lähtenyt ollenkaan liikkeelle. Täysin kelvollinen blogimerkinnän aihe kuivahti ja hävisi.
Pään typerää
oikuttelua?
Tapaus ei ahdistanut. Kyllä se sieltä, tuumin ja jätin bloggaamisen suosiolla toiseen kertaan.
Uusi yritys tyssäsi myös.
Se kävi jo vähän kunnian päälle. Olenhan tuottanut tekstejä vuosikymmenet. Parempia ja huonompia, totta kai. Vaan ikinä ei ole jäänyt tekemättä, jos olen ryhtynyt toimeen.
Sitä paitsi blogi on periaatteessa mukava tapa kirjoittaa.
Omituinen
umpikuja
Lopulta ymmärsin, että jotain oli pahasti vialla. Että blogiluovuuden virta oli tosiaan ehtynyt.
Sähköpostia naputtelin ongelmitta: vitsit lentelivät ja sarkasmi puri. Aloitin innoissani vastauksen kirjeeseen, joka tipahti postiluukusta. Juttu rönsyili eri tahoille, vaikka raapustin surkealla kynällä.
Ainoastaan bloggaaminen jumitti. Ideat haihtuivat kummallisesti.
Raavin Luonnos-kansion pohjalta viimeiset kirjaesittelyt ja julkaisin ne. Mitään uutta en saanut aikaan.
Onko tämä se writer's block, jota kirjailijat pelkäävät? Vai eivätkö aamulyhyet toimi enää lainkaan?
Käyn edelleen
verkoilla
Jatkan blogien lukemista, vaikka omia merkintöjä ei syntyisi. Haluan tietää, mitä ihmisille kuuluu ja mistä kaikesta asiatekstit valistavat.
Ei aavistustakaan, käynnistyykö blogi uudelleen.
P.S.
Näiden selitysten pakertaminenkin on tervanjuontia, mutta homma täytyy hoitaa. Jos vanha naisihminen lakkaa yllättäen kirjoittamasta, kaikki luulevat, että se on tullut höperöksi tai kuollut.
Onpa kumma kokemus. Lienee hyvä kuunnella itseään ja kysyä, mistä se kertoo. Voi olla ohimenevääkin.
VastaaPoistaOlen ihan ymmällä tämän kanssa, ja ottaa tosiaan myös kunnian päälle.
PoistaOlisi ollut eri asia, jos olisin halunnut lopettaa blogin. Tänä syksynä ei kuitenkaan ole lahtipenkki käynyt mielessä. Sitten pää meni ja teki tuommoisen tempun. Niin kuin olisin runosielu, joka tarvitsee muusan, inspiraation ynnä muita tykötarpeita.
Olen leuhkinut mielessäni ... eikä kun olen arvostanut itseäni sen vuoksi, että suhtaudun kirjoittamiseen ammattimaisesti. On ollut pakko suhtautua. Jos töissä jää haikailemaan inspiraation perään, esimies pyytää hyvin pian ottamaan kahvimukin föliin ja tulemaan hänen huoneeseensa juttusille.
Olen tottunut olemaan emäntä talossani ja luovuus on ollut piika. Luotettu ja arvostettu piika totta kai, mutta vastuu työnjohdosta on ollut tietoisella minälläni. Ja piika olikin tuommoinen huitukka. Lähti noin vain, eikä vielä ole edes pestuumarkkinoiden aika.
Aivan normaalia ammattikirjoittajalla. Jos tekstiä ei synny, pitää tuulettaa päätä tekemällä jotain fyysistä hommaa. Kun hakkaa vaikkapa halkoja, aivot rentoutuvat.
VastaaPoistaNormaalia? Jopa ammattilaisella? Mikä helpotus!
PoistaFyysiseen hommaan ryhdynkin, vaikka ajatus on vastenmielinen. Seuraavat huhkimisen kohteet ovat nimittäin tiedossa: kaikki pieneen huusholliin tungetut miljoona ikkunaruutua on pestävä ja sitten lattiat. Kaivoin jo ikkunanpesuvehkeet ja taloustikkaat esiin. Inhoan siivoamista, mutta työ on pakko tehdä ennen kuin ilmat kylmenevät.
Saa nähdä, missä vaiheessa pää suostuu kirjoittamaan. Kai se ilmoittaa aikeistaan.