Siirry pääsisältöön

Ylpeä kuolee turhaan

Selasin pehmeäkantista Heinäkuun viides päivä -nimistä romaania. Kirjoittaja oli Tito Colliander – ei voi olla totta, julkaisiko se tällaisia?

Kun näin ruhtinas Dolgorukin nimen, päätin viedä tekeleen kotiin.

Muistin kesäillan Iisalmessa ja Dolgorukin muistomerkin. Taistelussa kuolleen ruhtinaan ruumis palsamoitiin, ja mustat hevoset vetivät arkun Sortavalaan, mistä se kuljetettiin laivalla Pietariin.

Suomen sota 1808–1809 ja Koljonvirran taistelu 27.10.1808, valisti internet.

Lähes puolitoista
vuotta sotaa

Collianderin kirjan sankari on Joachim Zachris Duncker (1778–1809), yksi Vänrikki Stoolin tarinoiden  henkilöistä.

Dunckerin sotatie vei helmikuussa 1808 Mikkelistä Leppävirralle, Kuopioon, Iisalmeen ja edelleen Oulun seudulle. Kesäksi palattiin Kallaveden rantaan. Lokakuussa tuli käsky siirtyä Iisalmeen ja sieltä Ouluun.

Talvisydämeksi asetuttiin Tornioon. Miehet olivat nälkiintyneitä, resuisia ja uuvuksissa. Mieliala oli katkera. Haavoittuneet jätettiin oman onnensa nojaan, sotimisesta ehjinä selvinneitäkin kuoli paljon tauteihin.

Helmikuussa 1809 marssittiin taas. Suunta oli Ruotsin rannikkoa alas, sillä venäläiset keskittivät joukkoja Pohjanmaalle. Sekä ratsu- että jalkaväkeä uhattiin tuoda Merenkurkun yli jäätä pitkin.

Venäläiset saapuivat 21. maaliskuuta. Rohkea talvioperaatio ja neljän päivän oleskelu Uumajassa täyttivät tarkoituksensa: Suomen pääarmeijan jäännös antautui. Se oli lopun alku.

Everstiluutnantti
teettää puvun

Duncker menestyi sotilaana. Juhannusaattona 1808 hän kirjoitti vaimolleen Toivalasta Kuopion pohjoispuolelta:
Olen kuriirina käynyt Tukholmassa ja minut on ylennetty majuriksi, ja kuningas itse on lyönyt minut Miekkatähdistön ritariksi. Se on kuitenkin merkityksetöntä. Luopuisin mielelläni sekä majurin arvosta että tähdestä saadakseni hetken olla kanssasi. Kalleimpani, jos suinkin on mahdollista, kirjoita minulle muutama sana.
Seuraava ylennys myönnettiin 9. helmikuuta 1809. Duncker oli ansainnut sen lokakuussa Koljonvirralla.

Kurja talvi oli haalistanut voittoisan taistelun muiston, ja everstiluutnantin arvo tuntui sotatilanteen muututtua yhdentekevältä. Saavutus merkitsi vielä vähemmän kuin Tukholman kunnianosoitukset.

Ylennyksen jälkeen oli pakko hankkia kankaita uutta sotilaspukua varten. Entinen olikin jo kulunut risaksi.

Mihail Petrovitš
Dolgoruki

Lokakuussa 1808 venäläiset suuntasivat kohti Oulua. Sortavalaan komennettu keisarin entinen suosikki, "28-vuotias vaaleatukkainen ruhtinas Dolgoruki" oli marssittanut Karjalasta lisäjoukkoja operaation tueksi.

Hän tuli tiensä päähän Koljonvirran sillalla.
Ruhtinas Dolgoruki, joka piippu hampaissa, sotilastakki avoinna, miekka toisessa kädessä ja kiikari toisessa oli johtanut taistelua istuen valkoisen ratsunsa selässä, oli saanut surmansa luodista,
Colliander kuvailee. Yksityiskohdista kerrotaan eri tavoin, mutta ammutuksi tuleminen on tosiasia.

Suomalaiset löivät vihollisen Koljonvirran taistelussa. Perääntyminen kuitenkin jatkui, ja edessä oli ankea talvi Torniossa.

Ylpeän ja katkeran
miehen loppu

Maaliskuun lopulla 1809 siis taisteltiin Uumajassa. Keväällä Duncker evakuoi armeijan varastoja pois venäläisten ulottuvilta. Kirjeisiin ilmaantui pettynyt, masentunut sävy:
Sinulta en ole saanut mitään tietoa helmikuun 15. p:n jälkeen. Lienet jo kuollut ja haudattu. Se tieto minulta vielä puuttuu, jotta onnettomuuksieni malja olisi täysi, ja toivoni, onnettomien ainoa lohtu, mennyt.
Sotaan väsynyt mies päätyi Hörneforsin rautaruukille odottamaan, että rauha joskus solmittaisiin.

Heinäkuun viidennen päivän iltana upseerit juhlivat ruukin salissa. He luulivat, että myös Duncker oli juovuksissa, eivätkä ottaneet todesta hänen tietoaan suuren venäläisjoukon lähestymisestä.

Kun Dunckerin porukka sitten jo ampui vihollista lautatapulin suojista, esimies – kuuluisa Sandels – ratsasti ohi ja kysyi, pelkäsikö everstiluutnantti. Duncker suuttui niin, että noudatti vanhaa hidastelevaa taktiikkaansa, kun Sandels myöhemmin antoi perääntymiskäskyn.

Duncker tapatti itsensä turhaan: joutui saarroksiin ja kieltäytyi antautumasta, vaikka tuttu venäläinen upseeri tarjosi mahdollisuutta siihen.

Tito Colliander teki
propagandaa

Heinäkuun viides päivä  toi mieleen ne romaanit, joita Mika Waltari kirjoitti sotien aikana.

Waltari pyrki historiallisuuden varjolla kohottamaan isänmaallista henkeä ja sittemmin myös valmistamaan lukijoitaan mahdolliseen tappioon.

Colliander kirjoitti ruotsinkielisille, joiden ikoneita Runebergin sotilashahmot ovat käsittääkseni olleet. Kuka se muisteli, että vanhemmat pakottivat opettelemaan Vänrikki Stoolia  ulkoa?

Jatkosota kääntyi lopuilleen, kun Heinäkuun viides päivä  ilmestyi: ruotsiksi 1943 ja suomeksi 1944.

Colliander kuvasi tilannetta, jossa kahakointi jatkui pohjoisessa, vaikka "Turun herrat ja etelän linnoitukset" olivat antautuneet. Tarkoittiko hän savolaisten toimet malliksi häviön varalta?

Runoilijan soturit
historiassa

Mielikuvitus lensi, kun Runeberg runoili vänrikkejään, mutta Collianderin teksti perustui tutkimukseen.

10.8.1943 päivätyissä alkusanoissa Colliander katsoi tarpeelliseksi korostaa:
Kirjassani lienee paljon sellaista, mikä poikkeaa 1808–1809 vuosien sodasta ja Vänrikki Stoolin sankareista vallitsevasta käsityksestä ja perintätiedosta. – – Huolellisesti, vieläpä yksityiskohdissakin, olen koettanut seurata ainoastaan asiallisia todistuksia.
 Colliander käytti lähdeteoksia, ja romaaniin sisältyy runsaasti suoria lainauksia sotilaiden kirjeistä.

Waltarin, Collianderin ja muiden tarkoitushakuista kirjoittamista on nyt helppo arvostella, mutta jatkosodassa propaganda oli aselaji. Sotaa käytiin, oli näpeissä sitten kivääri tai kynä.

Jos Collianderilla oli ongelma, hän ratkaisi sen tyylikkäästi.

Tito Colliander,
Heinäkuun viides päivä : J. Z. Duncker ja Savon prikaati
Suomentanut Helka Varho
WSOY 1944

Kommentit

  1. Jaffa11.7.17

    Olipa mielenkiintoista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oli. Oikein yllätyin, kun aloin lukea kulahtanutta vanhaa kirjaa.

      Poista

Lähetä kommentti