Aamulyhyet

Kirjoittaminen on sukua huumeille, mutta laillista, halpaa ja terveellistä. Kun uusia ideoita tulvii, se tuottaa mielihyvää, eikä työtä haluaisi keskeyttää ennen kuin virta ehtyy itsestään. Myös tavallinen kirjoittaminen on hauskaa. Tarkoitan niitä tekstejä, joiden ääressä ei pääse siihen tilaan, jossa mielleyhtymät elävät kuin meri ja kantavat, ja kaikki on auki joka suuntaan. Lainaan itseäni. Pelästyin, kun luin tuon kohdan viimetalvisesta Tautinen taide -merkinnästä . Minkähän vuoksi moinen jysähdys aivoissa? Jonkin tekemisen muisto? Pitäisi kirjoittaa enemmän. Keskittyä niin pitkäksi aikaa, että virta lähtee viemään ja muu maailma lakkaa olemasta.

Jörn Donner elää tavallista vireän kahdeksankymppisen elämää, johon tilastot heittävät kuoleman varjon. Arki tarkoittaa kampelaa, siikaa ynnä muuta kalaa. Paitojen viemistä pesulaan ja noutoa sieltä. Parturissa käyntiä. Kaikkia niitä huoltotoimia, joihin ihmisen aika menee. Ja putkiremonttia. Vanhuus ei tule yksin, vaikka joskus on yksinäistä. Unettomuus, selkäsärky, heikentyvä kuulo, keuhkoahtauma, räkätaudit, vatsavaivat ja yleinen väsymys käyvät kimppuun. Pääkin lakkoilee – sanat katoavat. Epätavallista on työnteko: kansanedustajan pesti, käsikirjoitukset, jopa elokuva. Harva Donnerin ikäinen lukeekaan yhtä paljon. Tai matkustaa. Ei niin tavallista on myös konkreettinen, heti uhkaava kuoleman varjo: epäily uudesta keuhkosyövästä, sairauden toteaminen yksityisessä syöpäsairaalassa ja sädehoito julkisella puolella. Näistä kertoo päiväkirjateos   Pikku Mammutti , jonka luin ennen kuin menin viikko sitten Helsingin kirjam...

Taivaan kivenmurikka yllättää, kun sen näkee elementtitalojen välissä. Silmä on tottunut kylämaisemaan. Kohtaamisia alkaa odottaa: uusi kapea kihlasormuskuu, simassa lionnut sitruunanlohko, keltainen kiekko metsän mustalla sahanterällä, juuston kuiva viimeinen neljännes. Maitokuuta ei muista, mutta sitten se ilmaantuu taas aseman päälle. Näitkö eilisen punertavan jättipallon iltahämärässä? Ensin en uskonut sitä Kuuksi, kun katsoin taivaanrantaa junan ikkunasta Kalasataman kohdalla.

Aivoissa välähtää kesken kaiken: Miksi tuhlaan aikaani tähän? Se on lopun alku. Selailin Virginia Woolfin englanninkielisen päiväkirjan ykkösosaa. Hain sitten kahvimukin ja asetuin sohvaan. Tarkoitus oli lukea pitkästä aikaa oikein syventyen ja nautiskellen. Tympäännys iski varoittamatta. Tuntui että jäystin märepaloja kuin vanha lehmä. Vaihdoin kokeeksi kirjaa. Omaelämäkerrassaan Leonard kuvaili, miten sai Virginian syömään edes vähän. Senkin olin lukenut moneen kertaan. Huomenissa kävin päiväkirjan suomennoksen kimppuun. Ei olisi pitänyt. Kompastuin Virginian sukkahousujen lisäksi paljoon muuhun. Kääntäjän täytyy pysyä hereillä: nähdä alkuteksti, epäillä omia ratkaisujaan, tarkistaa, tarkistaa. Suljin kirjan, keräsin Woolfien teokset ja lähdin kirjastoon. Palautusautomaatti imaisi nämä: Leonard Woolf, Beginning Again : An Autobiography of the Years 1911–1918 The Hogarth Press 1964 The Diary of Virginia Woolf, Volume I, 1915–1919 The Hogarth Press 1977 ISBN 0-...

Leonard Cohenista tuli elämäni simultaanitulkki. Aluksi oli 70-luvulla Suzanne, mustaa teetä ja tenttiluvut jokivarressa. Hunajainen aurinko and all that. Sitten ilmaantui Alexandra.   Ensin kirjaan ja myöhemmin yhteen kymmenestä uudesta laulusta. Mieltymykseni on ollut valikoiva. Useaan otteeseen Cohen on päätynyt kauas siitä yksinkertaisesta tyylistä, josta pidän – äijä ja akustinen kitara on loistava kokoonpano. Aiheetkaan eivät innostaneet: melankolia, väkivalta, snow.   Tulevaisuus voi olla kuraa, mutta ei siinä jaksa velloa etukäteen. Huominen saa pitää huolen itsestään. Cohen on runoilija joka käänteessä. Kuulijan täytyy olla tarkka: äkkinäinen ei hoksaa, missä roolissa henkilöt ovat ja rukoillaanko vai rakastellaanko. "O my love, I still recall the pleasures that we knew."   Kirjailijahan Cohen oli jo ennen kuin ryhtyi muusikoksi. Sitä paitsi biisit alkavat elää omaa elämäänsä, kun artistin tuotantoa seuraa kauemmin kuin erämaavaelluksen mitan...

"Lars Huldén pilailee vanhuuden kustannuksella, omansa ja muiden." Joku oli hylännyt lehden kulttuurisivut metrojunan penkille, ja kirja-arvion alaotsikko kiinnosti heti. Huldénin tämänvuotista kokoelmaa Yhä mennään eteenpäin   arvioi Satu Koskimies . Hän käsitteli myös valikoimaa Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus , joka ilmestyi vuonna 2006, kun Huldén täytti 80 vuotta. Jutusta saattoi päätellä, että kirjat olivat omiaan kolean ja sateisen illan viihdykkeiksi. Huldénin lukijaystävällinen metodi on tässä: hän kirjoittaa selkeää, kertovaa runokieltä. Hän puhelee runoa, jota on hyvä kuunnella. Runoilijat ovat usein totisia ja hakevat sanansa kaukaa, vaikka kirjoittaisivat helpommista aiheista kuin ihmisen viimeiset kesät. 89-vuotias kuulosti lupaavalta. Vanhuudesta ja kuolemasta Huldén kirjoittaa sympaattisesti. Vastoin odotuksia päädyin kuitenkin tutkimaan hänen suhdettaan valoon. – – kesät joita olin ikävöinyt, niiden po...

Bloomsburysta tuli tositelevisioni 1970-luvulla. Väsäsin proseminaariesitelmän Leonard Woolfista , ja siitä lähtien olen palannut taiteellisen & tieteellisen & hallinnollisen seurapiirin vaiheisiin. Ja joo, bisnestä ne tekivät myös. Rakkaus ja ratsastus Innostukseni on ollut perin epäkirjallista. Sekavat rakkausjutut paljastuivat vähitellen, kun muutkin asiat kuin shit ja arse lakkasivat olemasta julkisuuteen sopimattomia. Porukan hevosharrastukset kiinnostavat siinä kuin seksiseikkailut. Virginia Woolfin veli Thoby Stephen ja virallisesti Vanessa -sisaren miehenä pysynyt Clive Bell metsästivät. En muista, ammuskelivatko kaverit riistaa pusikoissa, mutta hunting eli ketunmetsästys ratsain oli heidän intohimonsa. Leonard valmistautui Ceylonin-reissuun ottamalla ratsastustunteja tallilla ja kasarmilla. Siirtomaavirkamiehen kulkuneuvo oli usein hevonen, joten Leonard kykeni Englantiin palattuaan opettamaan, kun Morgan Forster , siis E. M. Forster , totutteli satulan...

Huvittavaa että kun lopulta syvennyn luovuuteen ja sairauteen, minulla on nenäliina käden ulottuvilla ja vilunväreet kulkevat selässä. Kommentoija pohdiskeli taannoin, purkaako kirjailija työssään oman elämänsä sairauskertomusta ja etsiikö lukija tautejaan kirjoista. Hän viittasi Riitta Jalosen artikkeliin "Mielen ja ruumiin luova liitto". Se on julkaistu teoksessa Taide ja taudit , joka on syntynyt Tampereen yliopiston luentosarjan pohjalta. Lääkisläiset ja humanistit ovat harrastaneet tieteidenvälistä yhteistyötä. "Kirjat ovat sairauksia ja sairaudet kirjoja", sanoo Jalonen. Sairaalassa on "hidasta ja vapaata aikaa", jolloin "olemassaolon tuntu syvenee". Kun ajatus sivuaa kuolemaa, herää kysymys identiteetistä, siitä kuka ihminen on. "Jollakin lailla ennen kuolemaa se olisi saatava selville." Potilas rakentaa minuuden, jossa sairastumisen paikoiltaan sysäämät palat ja uudet oivallukset asettuvat limittäin. Tai par...

Sairauksien ja kirjojen yhteyttä innosti tutkimaan kommentti, jonka sain parin viikon takaiseen Otto-syndrooma -merkintään. En ole aiemmin pohtinut luovuuden syviä syntyjä, mutta kirjallisuustieteilijöille tämä on vanha juttu. Heti tuli mieleen teos, jonka nappasin kirjaston kierrätyslaatikosta: Salaamatta –  kirjallisia muistikuvia ja löytöjä . Antikvariaatissa kirjasta oli pyydetty ensin 3,5 ja sitten 1 €. Muisti oli oikeilla jäljillä. Ritva Haavikko tarkastelee artikkelissa "Kirjoittavat lapset" useita kirjailijaksi kasvamisen psykologisia ja sosiaalisia edellytyksiä. Merkittävä tekijä on lapsuudessa tapahtunut järkytys tai katastrofi. Olennainen edellytys on sanataiteen muototaju eli "kyky hahmottaa ja omaksua kirjallisuuden lajien struktuureja, juonikaavoja ja muotoelementtejä". Tämä kirjailijan erityislahjakkuus periytyy samoin kuin yleinen kielellinen lahjakkuus. Geenejä tärkeämpi on Haavikon mielestä kuitenkin ympäristö. Jos haluat l...

Kirjaston hyllyjen välissä tuntuu oudolta, koska mikään ei houkuttele. Palautettuja tai ihan uusia on kaikki paikat täynnä. Vaan ei. Joskus tuon kotiin matalan riskin kirjan: tuttu tekijä, niin ohut että maito ja leipä sopivat kassiin, helppo palauttaa luukusta. Sillä tavoin lähti mukaan Claes Anderssonin romaani Oton elämä . Psykiatri Anderssonin romaanihenkilö Otto tarjosi terapeuttisen minä en olekaan ainoa -kokemuksen: Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisesti huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Huvittuneena nimesin lukuhaluttomuuteni Otto-syndroomaksi. Oireet ovat niin pahat, että vieron myös tietokirjoja. Ohitan elämäkertahyllyn, josta ikäiseni naiset k...

Opin lukemaan sanomalehden ja isän polvien välissä. Sarjakuvat olivat kuin satukirjan piirroksia ja sopivalla korkeudella. Isä luki puhekuplat ääneen. Sitten äkkiä ymmärsin itse, mitä niissä sanottiin. Kun oli lahjojen aika, äiti marssi kirjakauppaan. Pieni kuvakirja saattoi olla tuliainen arkiselta ostosreissulta. Kansakoulussa valikoima laajeni. Yläluokan takaseinällä sijaitsi kylän kirjasto, jota opettaja piti auki yhtenä iltana viikossa. Lauantai oli koulupäivä, mutta neljänneltä luokalta alkaen oppilaat saivat lainata kirjoja viimeisellä tunnilla. Oppikouluun mentyäni rohkaistuin kunnantalon kellariin hankkimaan kirjastokortin. Jäin lopullisesti koukkuun. Iltapäivät juostiin pitkin mäkiä ja touhuttiin elukoiden kanssa. Kun hämärtyi, mentiin sisälle ja tehtiin läksyt. Ennen nukkumaanmenoa oli vuorossa runokirja tai pätkä romaania. Kesällä pyöräiltiin kirjastoon harva se viikko ja mukaan varattiin iso kassi. Televisio tuli niin myöhään, että kirjat olivat j...