Aamulyhyet

Joulu tehdään sinne missä satutaan olemaan. Ja niillä eväillä mitä sattui tulemaan mukaan. Elikoiden kotti käy vauvan sängyksi. Murteesta riippuen seimi tai soimi, meillä maalla sanottiin kotti. Mukavampi tietysti, jos majapaikassa on tilaa. Todellisuus viskelee suunnitelmia romukoppaan. Sillä on semmoinen tapa. Ollaan reissussa eikä tuppukylästä löydy vapaata huonetta. – Mitä sinä sanoit? Kätilö? Nytkö? Joulu voi olla hassu, pitkäveteinen tai uuvuttava ja työntäysi. Joskus se herättää arvaamattomia tunteita. Ne saavat tulla. Ilman tunteita olisi ehkä helppoa, mutta paljon köyhempää. ...

Kirjoittaminen on sukua huumeille, mutta laillista, halpaa ja terveellistä. Kun uusia ideoita tulvii, se tuottaa mielihyvää, eikä työtä haluaisi keskeyttää ennen kuin virta ehtyy itsestään. Myös tavallinen kirjoittaminen on hauskaa. Tarkoitan niitä tekstejä, joiden ääressä ei pääse siihen tilaan, jossa mielleyhtymät elävät kuin meri ja kantavat ja kaikki on auki joka suuntaan. Pelästyin, kun luin tuon kohdan viimetalvisesta Tautinen taide -merkinnästä . Minkähän vuoksi moinen jysähdys aivoissa? Jonkin tekemisen muisto? Pitäisi kirjoittaa enemmän. Keskittyä niin pitkäksi aikaa, että virta lähtee viemään ja muu maailma lakkaa olemasta.

Pari kolme vuotta ennen potkuja uni näytti, miten koin työni ja mitä toivoin tulevaisuudelta: Kumpuileva puisto, ruoho hyvin lyhyttä. Kapea hiekkatie ja sen varrella säännöllisin välein penkkejä. Siellä täällä nurmikolla pienilatvaisia, ohutrunkoisia lehtipuita. Haravoin kuivia ruskeita lehtiä mustiin jätesäkkeihin. Etenin loivaa alamäkeä ja aina kun säkki täyttyi, suljin sen narulla ja asetin keskelle penkkiä, yhden säkin kullekin. Puisto loppui, ja viimeisen penkin jälkeen tuli vetinen notko. Sen takana näin rinteen, jolla kasvoi sekametsää. Paljon korkeita lehtipuita, joista osa oli punaisia ja keltaisia, mutta seassa myös keväänvihreitä. Notkon ylittäminen oli taistelua. Ensin puolilaho puuaita, jota oli vahvistettu piikkilangalla. Sen takana pajukkoa, saramättäitä, kavalia suolammikoita. Kun vihdoin olin päässyt metsän reunaan saakka, löysin polun ja lähdin hyvillä mielin kiipeämään rinnettä ylös. Ensimmäinen tulkintani koski jätesäkkejä ja penkkejä: ki...

Eivät Pariisin iskut muuttaneet mitään. Tilanne on ollut päällä kauan. Kuitenkin vasta nyt olen suostunut ajattelemaan, että lähivuodet saattavat merkitä lisää sotia ja surkeutta. Jos terrori laajenee, se myllertää kaikkien elämän. Pariisi oli etanoita pienessä kapakassa, graffiteja, lämmin sininen ilta, rapistunut hotelli ja aamulla sakkolappu auton lasissa. Sellainen kuin pariisien kuuluu olla. Ja beirutien. Etanoiden kastike on arvo sinänsä. Muutokset kytevät huomaamatta, ja tavallinen ihminen ymmärtää tilanteen, kun liekki roihahtaa valloilleen. Isäni täytti kymmenen vuotta joulun alla. Tammikuun lopussa Hitleristä tehtiin valtakunnankansleri. Kun isä täytti kaksikymmentä, hän oli ollut yksitoista kuukautta Rajajoella. Eikä loppua näkynyt. Kun loppu viimein tuli, maailmanpalo tuhosi myös sen sytyttäjät.

Harmaa orava kökkii tammessa. Ravistelee tarmokkaasti häntäänsä, jonka reunimmaiset karvat törröttävät märkinä piikkeinä. Vetää lopuksi käpälällä naaman yli kuin kissa. Maalla oravat vilistivät puiden latvoissa, eikä niitä päässyt näkemään. Myös kettua olen tarkkaillut vasta lähiössä. Ennen kuin pensaat parturoitiin, repolainen kuhki aamuisin niiden juurella muutaman metrin päässä talon seinästä. Olikohan kettu rusakoiden perässä? Ne söivät apilaa ja loikoivat pihalla kaikkina vuorokaudenaikoina. Nyt rusakot herkuttelevat öisin. Tumma hahmo nousee vähän väliä istumaan ja kuuntelee korvat pystyssä. Kettuja on vieläkin. Jonain iltayön hetkenä satuin katsomaan puistoon, kun laiha kettu jolkotti sumussa kävelytietä pitkin. Määrätietoisesti se ravasi katulampun valokehästä toiseen metroasemaa kohti. Mitä muita nisäkkäitä olen nähnyt täällä? Siili juoksi keskellä päivää sisäpihalta pensaan alle. Kai pakomatkalla. Supikoiraa luulin ilman silmälaseja villikis...

Jörn Donner elää tavallista vireän kahdeksankymppisen elämää, johon tilastot heittävät kuoleman varjon. Arki tarkoittaa kampelaa, siikaa ynnä muuta kalaa. Paitojen viemistä pesulaan ja noutoa sieltä. Parturissa käyntiä. Kaikkia niitä huoltotoimia, joihin ihmisen aika menee. Ja putkiremonttia. Vanhuus ei tule yksin, vaikka joskus on yksinäistä. Unettomuus, selkäsärky, heikentyvä kuulo, keuhkoahtauma, räkätaudit, vatsavaivat ja yleinen väsymys käyvät kimppuun. Pääkin lakkoilee – sanat katoavat. Epätavallista on työnteko: kansanedustajan pesti, käsikirjoitukset, jopa elokuva. Harva Donnerin ikäinen lukeekaan yhtä paljon. Tai matkustaa. Ei niin tavallista on myös konkreettinen, heti uhkaava kuoleman varjo: epäily uudesta keuhkosyövästä, sairauden toteaminen yksityisessä syöpäsairaalassa ja sädehoito julkisella puolella. Näistä kertoo päiväkirjateos   Pikku Mammutti , jonka luin ennen kuin menin viikko sitten Helsingin kirjam...

Taivaan kivenmurikka yllättää, kun sen näkee elementtitalojen välissä. Silmä on tottunut kylämaisemaan. Kohtaamisia alkaa odottaa: uusi kapea kihlasormuskuu, simassa lionnut sitruunanlohko, keltainen kiekko metsän mustalla sahanterällä, juuston kuiva viimeinen neljännes. Maitokuuta ei muista, mutta sitten se ilmaantuu taas aseman päälle. Näitkö eilisen punertavan jättipallon iltahämärässä? Ensin en uskonut sitä Kuuksi, kun katsoin taivaanrantaa junan ikkunasta Kalasataman kohdalla.

Matkustajat saavat puhua julkisissa kulkuneuvoissa mitä kieltä vain. Tästä kannasta en luovu. Eräs mies taas ei sietänyt ulkomaalaisia. Metrossa oli vieraskielinen porukka, joka jutteli vilkkaasti. Huivipää isoäiti hihkui käytävän toiselta puolelta, ja vähän ärsyyntyneenä arvailin hänen kotimaataan. Suurin osa seurueesta jäi pian pois junasta. Isoäiti ja vieressäni istuva nainen jatkoivat matkaa. He puhelivat keskenään, mutta ystävien lähdettyä äänitaso pysyi kohtuullisena. Vastapäätä istahti uusi matkustaja: vihainen mies, joka alkoi huutaa, että on puhuttava suomea. – Maassa maan tavalla, hän perusteli. Yleensä en puutu tällaiseen, koska lähiö pysyy lähiönä, vaikka räyhäisin metrossa joka päivä. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että hyväksyn kielirajoituksen, jos en avaa sanaista arkkuani. – Hei, täällä saa puhua mitä kieltä vaan, kailotin mesomisen yli. – Jätä ihmiset rauhaan! Seuraavan välikön nuori suomalaisnainen antoi sivustatukea ja il...

Entisajan kvartaalin tulostavoitteeseen pyrittiin niska limassa. Mikkelinpäivänä piti olla "nauriit kuopassa ja akat pirtissä, vanha akka uunin päällä". Juureksetkin oli toisin sanoen korjattu ja naiset siirtyivät peltotöistä rukin ääreen. Muori lämmitteli uuninpankolla. Markkinoilla käytiin tietysti, samoin kirkossa ja tansseissa. Elämä tuntui hetken keveältä, kun varastot olivat täynnä ruokaa.

Suoraan vastaanottokeskuksesta tuleva muslimimies voi suhtautua naisiin eri tavalla kuin Suomessa kauemmin oleskellut. Oma kokemukseni: Asiakaspalveluun saapui useita työikäisiä miehiä. Minun tiskini eteen istuutui pitkä herra, jonka parrassa oli harmaita karvoja. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain käteeni vastaanottokeskuksen lapun, ja syvennyin henkilöllisyyden tarkistamiseen niin, että unohdin tavat. Lipsahdin suomalaiseen käytöskoodiin, jonka mukaan ystävällinen kunnon ihminen katsoo puhekumppania silmiin. Harmaaparta alkoi heti iskeä minua kesken virallisten asioiden, melkein kesken lauseen. Englannin kieli tuntui olevan hallussa. En tiedä, kävikö niin, että kumpikin toimi vaistomaisesti oman kulttuurinsa mukaan, vai oliko partaherra kuullut juttuja länsimaiden naisista, jotka hyppäävät sänkyyn tuosta vain. Tarkoitus oli kuitenkin selvä. Työtoverini vilkaisi hämmästyneenä. Jollain ilmeellä viestitin, että tässä ollaan siveitä naisia ja kaiken lis...

Tavarat ovat sielun peili. Kun elämä muuttuu, ne menettävät arvonsa tai niistä tulee korvaamattomia. On kolme tapaa hävittää roskaksi muuttuneet aarteet: 1. Kertarysäys Edellyttää kykyä tehdä nopeita, mutta harkittuja päätöksiä. Tottumus riskien ottoon auttaa. Sopii yksiöön tai kohtuulliselle roinamäärälle. Näin luovuin kirjoista sekä ainakin kymmenestä laatikollisesta kunnon tavaraa, koska niille järjestyi kuljetus ja ne myytiin hyvään tarkoitukseen. 2. Pitkä marssi Edellyttää kykyä sietää keskeneräisyyttä. On siis vaikeampi menetelmä kuin äkkiratkaisu, mutta parempi kuin tavaraan hukkuminen. Sopii lapsiperheiden omakotitaloihin, tätien vanhoihin lukaaleihin ja kaikkien komeroihin ja varastoihin. Näin seuloin puoli vinttikopillista papereita ja muuta ehkä säilytettävää. Osan olin tuonut Oulunkylästä Töölöön ja kantanut hätäpäissäni vinttiin, mistä siirsin avaamattomat laatikot 15 vuoden päästä lähiöön. 3. Syö ja säästä Edellyttää kykyä loker...

Kustantaminen on alkutuotantoa. Se tarkoittaa, että robotin sijasta valmistaja on luonto, tässä tapauksessa ihminen, ja ettei tekstejä pidä repiä myyntiin puoliraakoina. Edellisen postauksen kommentoija valaisi suomentajan asemaa. Kaukana näyttää olevan luomuviljelystä. Aikaa saa liian vähän, jotta ehtisi tehdä kunnollista jälkeä, ja ansiot ovat kehnot. Nostan asian kommenttilaatikosta otsikoksi, koska uralilaisen kielikunnan porukka tarvitsee käännöksiä. Peruskoulun englanti ei pitkälle riitä. Kunnollinen työ vie aikaa Kommentoija sanoo, ettei kustannustoimittaja enää toimita kuin tiedostot heti eteenpäin. Ennen jopa kuvakirjojen yhteispainatuksilla oli (melkein) järjellinen aikataulu. Kustannustoimittaja luki postin tuomaa suomennosta puoli tuntia. Tarpeen vaatiessa hän nosti sen jälkeen luurin ja ilmoitti pomolle, että aikataulua täytyy rukata. Kääntäjä saisi korjata tekeleensä. Muiden töiden ohessa kustis telefoneerasi ja palaveerasi suomentajan kanssa. Jos hyvin kä...

Aivoissa välähtää kesken kaiken: Miksi tuhlaan aikaani tähän? Se on lopun alku. Selailin Virginia Woolfin englanninkielisen päiväkirjan ykkösosaa. Hain sitten kahvimukin ja asetuin sohvaan. Tarkoitus oli lukea pitkästä aikaa oikein syventyen ja nautiskellen. Tympäännys iski varoittamatta. Tuntui että jäystin märepaloja kuin vanha lehmä. Vaihdoin kokeeksi kirjaa. Omaelämäkerrassaan Leonard kuvaili, miten sai Virginian syömään edes vähän. Senkin olin lukenut moneen kertaan. Huomenissa kävin päiväkirjan suomennoksen kimppuun. Ei olisi pitänyt. Kompastuin Virginian sukkahousujen lisäksi paljoon muuhun. Kääntäjän täytyy pysyä hereillä: nähdä alkuteksti, epäillä omia ratkaisujaan, tarkistaa, tarkistaa. Suljin kirjan, keräsin Woolfien teokset ja lähdin kirjastoon. Palautusautomaatti imaisi nämä: Leonard Woolf, Beginning Again : An Autobiography of the Years 1911–1918 The Hogarth Press 1964 The Diary of Virginia Woolf, Volume I, 1915–1919 The Hogarth Press 1977 ISBN 0-...

"Monta hyvää paistia", tuumi harmaapäinen mies asettuessaan kaverinsa viereen puistonpenkille. Nurmikolla laidunsi jokseenkin tasan 50 valkoposkihanhea. Laskin ne seistessäni parvekkeen ovella vartomassa, että kahvi tippuisi. Eivät näyttäneet pelkäävän ihmisiä tai edes koiria. Upeita lintujahan valkoposket ovat, mutta välillä tuntuu, että niitä on liikaa. Puiston läpi ei tee mieli oikaista, koska siellä voi liata kenkänsä. Hanhi pullauttaa tuoreen sontaklöntin kahden minuutin välein. Aamuisin paistit siirtyvät rannasta mantereen suuntaan, ja reitti menee tästä nurkalta. Kun alkaa valostua, parikymmenpäisiä tai isompia auroja lentää talon yli melkein kattoa hipoen. Valkoposkihanhien kämätys herättäisi sananparren kuolleetkin, saati tavallisen naisihmisen.

Elämä on kuin tiedonhaku: absoluuttisen epävarmaa. Se tuli mieleen, kun näin kaupungilla tietotekniikan alan opiskelukaverin vuosien takaa. Hänen toisesta rinnastaan on löytynyt kyhmy. Mammografian – sellaisen tavallisen ikäluokkaseulonnan – jälkeen tuli kutsu jatkotutkimuksiin. Nyt kirurgi on valmis ryhtymään toimeen. Hänen miehelläänkin on syöpä, tosin ei helpoimmin tappavaa lajia. Opintoni ovat vanhentuneet, mutta elämä ja tiedonhaku -vertaus, johon kerran tiivistin keikkatöitä tekevän opiskelijan tulevaisuuden, kuuluu sarjaan ikuiset totuudet. Tiedonhaun epävarmuuden perustelu: Koska tiedonhaku on absoluuttisen epävarmaa (ei tiedetä kuinka monta hyödyllistä dokumenttia on ja kuinka monta niistä jäi löytämättä) – –. (Kalervo Järvelin, Tiedonhaku tekstitietokannoista, s. 29.) Vaikka tekniikka on kehittynyt, tiedonhaun tulokset ovat huonompia kuin ennen. Mitä hakukone suosii? Tuttujen mielipiteitä? Niin, se elämä. Epävarmaa ja paskamaista.

Leonard Cohenista tuli elämäni simultaanitulkki. Aluksi oli 70-luvulla Suzanne, mustaa teetä ja tenttiluvut jokivarressa. Hunajainen aurinko and all that. Sitten ilmaantui Alexandra.   Ensin kirjaan ja myöhemmin yhteen kymmenestä uudesta laulusta. Mieltymykseni on ollut valikoiva. Useaan otteeseen Cohen on päätynyt kauas siitä yksinkertaisesta tyylistä, josta pidän – äijä ja akustinen kitara on loistava kokoonpano. Aiheetkaan eivät innostaneet: melankolia, väkivalta, snow.   Tulevaisuus voi olla kuraa, mutta ei siinä jaksa velloa etukäteen. Huominen saa pitää huolen itsestään. Cohen on runoilija joka käänteessä. Kuulijan täytyy olla tarkka: äkkinäinen ei hoksaa, missä roolissa henkilöt ovat ja rukoillaanko vai rakastellaanko. "O my love, I still recall the pleasures that we knew."   Kirjailijahan Cohen oli jo ennen kuin ryhtyi muusikoksi. Sitä paitsi biisit alkavat elää omaa elämäänsä, kun artistin tuotantoa seuraa kauemmin kuin erämaavaelluksen mitan...

Maalla. Viljan tuoksu ja haapojen läpätys pimeässä. Ei tarvitse nähdä peltoa tietääkseen, kasvaako siinä ohraa vai kauraa. Poppelit aurinkoisena päivänä kaupungissa: lähes mustat häikäisevän valkoista seinää vasten. (Kapea puu mahtuu kerrostalojen väliin.)

Kymmenen vuotta sitten oli Helsingissä yleisurheilun MM-kisat. Ja se ukkosmyrsky. Katselin pilveä, avasin verkkopäiväkirjan ja lisäsin tiedotuksen: Koulussa illalla, syön tauolla persikkaa. Berlusconin mielestä suomalainen ruoka on kurjaa. Minun mielestäni italialaiset poimivat hedelmänsä raakoina. Kastun kotiin mennessä. Ennusteen mukaan mereltä lähestyy kylmä rintama, mikä tarkoittaa ukkosta, vettä ja rakeita. Minulla on hihaton toppi, sadetakkia ei tietenkään ole mukana. Julkaisin ystäville tarkoitettuja postauksia aina kun pääsin koneen ääreen. Internetyhteys kotona oli harvinaisempi kuin nykyään, eikä tädeillä ollut mobiililaitteita. Opiskelin uutta ammattia ja tein samalla keikkoja duunissa, josta sain myöhemmin vakipaikan. Littimäräksi en sentään kastunut. Syöksyin kuurojen välissä raitiovaunuun ja Sörnäisissä metroon. Ukkonen oli sekoittanut liikenteen, joten sain istua junassa odottelemassa, että matka jatkuisi. Työkaveri oli kisoissa toimitsijana. Hän melkei...

"Lars Huldén pilailee vanhuuden kustannuksella, omansa ja muiden." Joku oli hylännyt lehden kulttuurisivut metrojunan penkille, ja kirja-arvion alaotsikko kiinnosti heti. Huldénin tämänvuotista kokoelmaa Yhä mennään eteenpäin   arvioi Satu Koskimies . Hän käsitteli myös valikoimaa Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus , joka ilmestyi vuonna 2006, kun Huldén täytti 80 vuotta. Jutusta saattoi päätellä, että kirjat olivat omiaan kolean ja sateisen illan viihdykkeiksi. "Huldénin lukijaystävällinen metodi on tässä: hän kirjoittaa selkeää, kertovaa runokieltä. Hän puhelee runoa, jota on hyvä kuunnella." Runoilijat ovat usein totisia ja hakevat sanansa kaukaa, vaikka kirjoittaisivat helpommista aiheista kuin ihmisen viimeiset kesät. 89-vuotias kuulosti lupaavalta. Vanhuudesta ja kuolemasta Huldén kirjoittaa sympaattisesti. Vastoin odotuksia päädyin kuitenkin tutkimaan hänen suhdettaan valoon: "– – kesät joita olin ikävöinyt, / niiden...

Lähiöni on kasvihullun paratiisi. Elämänpinnoja ropisee, vaikka kulkisi jalkakäytäviä pitkin ja tölläisi rikkaruohoja. Nyt on ruusujen ja mataroiden aika. Kävelen eri reittiä kuin tavallisesti, koska haluan nauttia tarhakurtturuusujen tuoksuista. Ratapenkan vaaleaa vaahtoa epäilen paimenmataraksi, ja seassa törröttää ilahduttavan paljon ukontulikukkaa. Entinen kotiseutunikin oli kasvistajan aarreaitta. Kun menin ulos, jalat lähtivät viemään kohti Humallahden kallioita ja Seurasaarta. Siellä riitti erikoisuuksia: muinaistulokkaita, kukkapenkistä karanneita seikkailijoita, purettujen huviloiden orpoja, joku merenrannan suolansietäjä. Seurasaarentien varresta löytyi valkokukkainen putkikasvi. On siinä isommat laitakukat ... etelänukonputki, kulkeutunut saksalaisten sotahevosten rehuissa 1944. Vai tuliko jo 1918? Olisivat jääneet hypistelemättä, jos olisin tiennyt, että ukonputkissa on samoja aineita kuin niiden roistosukulaisissa jättiputkissa. Herkkäihoinen saa jopa rakkuloita, ...

Bloomsburysta tuli tositelevisioni 1970-luvulla. Väsäsin proseminaariesitelmän Leonard Woolfista , ja siitä lähtien olen palannut taiteellisen & tieteellisen & hallinnollisen seurapiirin vaiheisiin. Ja joo, bisnestä ne tekivät myös. Rakkaus ja ratsastus Innostukseni on ollut perin epäkirjallista. Sekavat rakkausjutut paljastuivat vähitellen, kun muutkin asiat kuin shit ja arse lakkasivat olemasta julkisuuteen sopimattomia. Porukan hevosharrastukset kiinnostavat siinä kuin seksiseikkailut. Virginia Woolfin veli Thoby Stephen ja virallisesti Vanessa -sisaren miehenä pysynyt Clive Bell metsästivät. En muista, ammuskelivatko kaverit riistaa pusikoissa, mutta hunting eli ketunmetsästys ratsain oli heidän intohimonsa. Leonard valmistautui Ceylonin-reissuun ottamalla ratsastustunteja tallilla ja kasarmilla. Siirtomaavirkamiehen kulkuneuvo oli usein hevonen, joten Leonard kykeni Englantiin palattuaan opettamaan, kun Morgan Forster , siis E. M. Forster , totutteli satulan...

Kommentoija huomautti, että kymmenen käskyä on päivitetty. Kahdessa viimeisessä pykälässä ei sanota enää älä himoitse vaan älä tavoittele toisen omaisuutta, puolisoa, työntekijöitä ja niin edelleen. Nyt tulee kyllä mieleen, että vanha muoto oli parempi. Se iski ongelmaan heti. Himoitseminen kun on sitä, että ihmisen mieli askaroi halunsa kohteessa ja yrittää keksiä, miten järjestäisi sen itselleen. Jos on fundeeraillut toisen kumppania tai omaisuutta, on pian liki mahdotonta kieltäytyä tavoitteellisesta toiminnasta.

Maallistuneiden suomalaisten mielestä uskonnollisuus on nolottava juntti-ilmiö, ellei peräti horjuvan mielenterveyden merkki. Harvat ymmärtävät, kuinka vahvasti kulttuurimme on juurtunut kristinuskon maaperään. Perusluterilainen tavis suorastaan hankkii itselleen ongelmia, jos erehtyy kävelemään kirkon ovesta sisään. Uskonnottomat luulevat tyhmäksi, ja hard core -tyypin uskovaiset alkavat käännyttää. Tavalliset seurakunta-aktiivit patistavat tekemään kaikkea, mitä kukaan ei ole jaksanut. Uskontoa ei pidä sysätä marginaaliin. Ihmisen pimeä puoli kaappaa nopeasti vallan, kun asioita hoidetaan yksityisissä, suljetuissa piireissä. Julkisuus ja läpinäkyvyys suojaavat. Jokaisen tulee saada vapaasti harjoittaa tai olla harjoittamatta uskontoaan. Myös uskonnollisen identiteetin vaihtaminen täytyy sallia. Ihmiset tahtovat hyvää elämää. Mietiskely, nautiskelu ja koristelu ovat kaunista turhuutta, ankara kuri ja kieltäymys samoin. Niistä on paljon iloa, mutta kantavat rakenteet ovat yk...

Sähköyhtiö raportoi, että huushollin sähkönkäyttö on lisääntynyt 5,3 %. Sitten yhtiö antaa neuvoja. Kiitos vaan. Kun vilkaisee sähköenergian osuutta loppusummasta, näkee naamallaan, miten aiheellisia neuvot ovat. Eläkeikäinen tarvitsee kunnolliset valot, ja viime talvi oli erityisen pimeä. Sitä paitsi huusholli aikoo käyttää vielä enemmän sähköä, mikäli tarvetta ilmenee. Tosivanhana ei kompuroida heikon valaistuksen takia. Välillä äidytään varmaan oikein tuhlaamaan ja laitetaan entistä useammin ruokaa keittokomeron sähköliedellä. Nyt energian käyttö on reilusti alle keskiarvon. Samaa tasoa kuin 2011-2012. Sähköyhtiön tässä pitäisi rajoittaa kulujaan. Sähkönsiirtotuote on pitkään ollut paljon kalliimpi kuin varsinainen energialasku. Verottajakin ahnehtii. Sähkö on välttämätöntä, eikä pieneläjiä saa nylkeä tällä tavoin. Ehdotan sellaista uudistusta, että muut kulut eivät saa ylittää asiakkaan energiasta maksamaa summaa.

 Viikonloppuna Aurinko saatellaan etelänmatkalleen. Juhlimme etuajassa, sillä kesäpäivänseisauksen hetki on vasta sunnuntaina. Pikkukesä loppuu juhannukseen. Kesäkuun alkupuoli on usein viileä, eikä siltä odotetakaan juuri muuta kuin valoa ja vihreyttä. Pian voi jo toivoa, että lämpö hivelee ihoa. Tilastojen mukaan kesä on parhaimmillaan suunnilleen kuukauden päästä: hellettä ja heinäsirkkojen siritystä, yöllä komeita ukkosia. Vedet lämpenevät niin, että villiuinti onnistuu myös arkanahkaiselta. Sanovat kuulemma villiuinniksi sitä tavallista, jota on harrastettu kakarasta asti: pulahdetaan muitta mutkitta järveen tai mereen. Onko mutarannasta tullut extreme-seikkailu? Auringon etelänmatka on oma mielikuvani. Ursan tiedottaja Anne Liljeström selitti viime vuonna Otsikon takana -blogissaan, kuinka pallot oikeasti pyörivät t...

Kommentoija innoitti reissulle, jolla on tultu maalaiskylästä ulkomaiden kautta lähiöön. Työelämässä ei 80-luvulla kaivattu monikulttuurisuustaitoja. Posti vei liikekirjeet valkoisille anglosakseille – miehiäkin ne yleensä olivat. Kun pääsin askaroimaan tekstipalstojen, kirjasintyyppien ja kuvien kanssa, en tarvinnut edes kieltä. Ensimmäiset maahanmuuttoaallot jäivät miltei huomaamatta, vaikka uutiset kertoivat somaleista ja muista, jotka asutettiin kauas kaupungin laidoille. Kun sitten muutin lähiöön, tuijotin yltiömodernia mutta ränsistynyttä arkkitehtuuria. Hunnutetut naiset ohitin: Jaha, kulmilla asuu paljon muslimeja. Marketin kassajonossa seisoi aasialaista ja Saharan eteläpuolisen Afrikan väkeä, jonka uskonto ei näkynyt vaatteista. Tuntui kotoiselta, kun hain terveysasemalta reseptiä allergialääkettä varten ja täydessä odotushuoneessa oli kaksi asiakasta, joiden esivanhemmat olivat asuneet Suomessa kauan. Se toinen oli röijyyn ja hameisiin pukeutunut romani. Ihan kuin o...

Talitiainen aloittaa heleästi aamuneljältä: titity ti titity ti.  Kesäkuun sievin näky on tiainen syreenin latvassa: keltainen vatsa loistaa liilan kukkavaahdon seassa, pää kääntyilee ja pikisilmät tarkkailevat ympäristöä. Puiston hakkuutöiden jälkeen täällä ei juuri muita nurkkalintuja olekaan kuin tintit. On tietysti pakko myöntää, että aamu-uni on makeaa, kun harakat eivät räkätä. Monena kesänä seurailin niiden touhuja. Ensimmäinen risupallo kelpasi kaksi vuotta. Seuraavina pykättiin uudisrakennus aina vain lähemmäs ikkunaani, ja lopulta matkaa oli joku metri. Harakka pitää muutakin ääntä kuin räkätystä. Viestittelyä riitti koko valoisan ajan. Hermoni kestivät, kunnes jälkikasvu lähti pesästä. Sitten poikaset hyppivät pensaan alla ja säksättivät loputtomasti. Emot räksättivät huolestuneina takaisin. Olisin minä silti pitänyt harakat. Ja satakielen. Se mekasti samassa pensaikossa melkein läpi yön. Istuskelin villatakkiin kääriytyneenä parvekkeella ja kuuntelin ...

Kommentoijan inspiroima sarja jatkuu. Ankean vuosikymmenen iloisemmat kasvot: Osa opiskelijoista löysi umpipoliittisella 1970-luvulla muuta tekemistä kuin vallankumouksen. Totinen agitaatio kyllästytti. Minun kohdallani kävi lisäksi niin, että lähiystäviin kuului paljasjalkaisia opiskelukaupunkilaisia. Kuvioissa pyöri myös töissä käyviä – joku pari ehti naimisiinkin. Sekalainen seurakunta kehitti suhteellisuudentajua. Syömään, kaljalle ja opiskelijarientoihin pääsi kämpiltä ilman, että tarvitsi pukea ulkovaatteita. Toinen painopiste oli kaupungin vastakkaisella laidalla paljasjalkaisten luona. Elämä kulki paikasta toiseen marikassissa. Kesällä asuntola muuttui hotelliksi ja maailma rimputti ovikelloa. Agitoivat intoilijat olivat tylsiä, jos heitä vertasi oikeaan itäblokin porukkaan. Puolalaiset kundit söivät tonnikalaa purkista, lainasivat silitysrautaa ja kertoivat poliittisia vitsejä. Kolmen kuukauden kieliharjoittelu oli pakollinen, ja halvat lennot veivät muinakin kesinä ...

Edellisen merkinnän kommentti muistutti poliittisesti ankean 1970-luvun iloisemmasta kääntöpuolesta. Siitä lisää ensi sunnuntaina. Satuin eilen näkemään uuden Pirkka -lehden. Kansikuvan parilla oli kauniit, ihastuttavan nostalgiset hiukset ja vaatteet, jotka toivat elävästi mieleen 1970-luvun alkuvuodet. "Those were the days..."

Kommentoijan innoittama aatteiden tarkastelu jatkuu. Vuorossa on uuvuttavan poliittinen 1970-luku. Opiskelijaelämän piti olla iloista, mutta tuntui, että ankea vasemmistolaskeuma peitti kaiken. Kokonaisen talven asuin kimppakämpässä, jossa silmät osuivat ensimmäiseksi metrin korkuiseen Leniniin tykinlavetilla. Juliste oli ruma, suorastaan puistattava. Jo sen katseleminen olisi riittänyt vieroittamaan agitaatiosta ja propagandasta loppuiäksi. Tiedonantajaa   ja muuta aatteen lehdykkää ojennettiin kuitenkin joka nurkalla. Innokkaimmat käännyttäjät pyrkivät materiaalin jakelun lisäksi poliittisiin keskusteluihin. Fiksu kiersi toista kautta, jos ei välittänyt ottaa kantaa yliopiston hallinnon uudistamiseen. Tilaisuuksiin lähtemistä vastustin niin sinnikkäästi, että himoaktivistikin luovutti. Sopiva hämyimago auttoi: flower power -kissa seinällä ja pitkät helmat antoivat ymmärtää, ettei tyypistä sukeutuisi käyttökelpoista kulttuurikommaria. Loputtomat oppiriidat tympivät n...

Kuulosti liioittelulta, kun äitini vastusti jotain todella kiukkuisena: "Hitlerin hommaa!" Sitten oivalsin, että Kolmannen valtakunnan aikoina äiti oli jo aikuinen, rippikoulun juuri käynyt ja töissä ja kaikkea. Vertaus nousi omasta kokemuksesta. 1950-luvulla sota oli läsnä lastenkin elämässä. Tavaroita alettiin saada, mutta kahvinkorvike ja mädät lantut vilahtelivat keskusteluissa. Evakot käänsivät usein puheen Karjalasta lähtöön. Albumin kuvat näyttivät bunkkerin, jokeen vajonneen panssarivaunun ja rikki ammutun kirkon. Kranaatin räjähdys nosti multasuihkun keskelle mustaa maisemaa, jossa törrötti silpoutuneita puunrunkoja. En koskaan pelännyt sotaa, mutta pidin sitä mahdollisena sitten, kun olisin aikuinen. Elämään kuului, että välillä oli sota. Koulussa laulettiin Isänmaan virttä,  joka vaikutti täysin asialliselta: "Niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana." Ei ihme, että pasifistit myöhemmin kimpaantuivat, kun totesin, että aate oli hieno...

Kommentoijan inspiroimia muisteluja uskonnosta ja toisen kulttuurin kohtaamisesta: Kun olin lapsi ja nuori, suomalainen kouluopetus eli vielä kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Oli itsestään selvää, että pidettiin aamuhartaus, opeteltiin ulkoa virsiä ja mentiin kinkereille. Ymmärsimme kuitenkin jo kansakoulussa, että voi uskoa tai olla uskomatta. Erilaista uskomisen tapaa edustivat helluntalaiset – paikkakunnalla sana lausuttiin näin. Ateistejakin löytyi, ja jotkut miehet esittivät äänekkäitä kirkonvastaisia mielipiteitä. Erottelut olivat tiedossa, mutta vain aikuiset kiinnittivät niihin huomiota. Koululaiset ystävystyivät ja rakastuivat oman päänsä mukaan. Rippikoulu opetti sitten teoriapuolen: toisen vakaumusta kuului kunnioittaa. Mustalaiset leiriytyivät kansakoulun lähelle sillan pieleen. Kotimatkalla tarkkailimme vaivihkaa nuotiota ja erikoisia vaatteita. Hevosesta vähät välitimme, sillä niitä oli joka talossa, meilläkin. Emme kehdanneet mennä kahvittelijoiden välistä...

Yksi edellisen merkinnän kommenteista viittasi uskontoon. Tavallisen suomalaisen mieleen tulee siitä ensimmäiseksi luterilainen kirkko ja varsinkin ne, joita sanotaan uskovaisiksi. Ulkopuolinen näkee kirkon, joka yrittää miellyttää kaikkia, koska pelkää jäsenmäärän romahdusta. Nykyajan pakanaksi esittäytyvä mies tuumii, että kirkolta puuttuu selkäranka. – Tämä nykyajan pakana on uskonnoton. Herätysliikkeissä ja muissa sisäpiireissä korostetaan tavattomasti yksilön aktiivisuutta. Suomalaiseen kulttuuriin syntynyttä ja lapsena kastettua ihmistä moititaan liian helposti nimikristityksi. Seuraava mielleyhtymä uskonnosta puhuttaessa on usein muslimi, joka asuu naapurissa tai on samassa työpaikassa. Päinvastoin kuin vaikka perusluterilaisen uskonto, islam nähdään myös osana etnisen ryhmän kulttuuria. Sen poliittiset yhteydet ovat jatkuvasti esillä uutistapahtumissa. Kyllä, kyllä. Yksinkertaistettua. Jostain on silti aloitettava. Uskonnon pohtimisesta näyttää syntyvän enemmän teks...

Mökkiläinen tilasi lehden, jotta pysyisi selvillä maakunnan tapahtumista. Hän pöyristyi, kun aviisi tuli: laiha tabloidinlittana, pientä pränttiä. "Jos olisin tämän tiennyt, en olisi varmaan tilannutkaan." Sisältö herätti arvelun, että säästöt ovat tabloidiin siirtymisen todellinen syy. Lehti näyttää paksulta – tämä ei edes näyttänyt – vaikka sivujen ala ja juttujen määrä ovat vähentyneet puoleen. Hyvän lehden uusiokäyttö on monipuolista. Vaan taittelepa biojäteastia tabloidista. Ei siihen kovin paljon mahdu. Mökkioloissa entisajan iso sanomalehti on vaivaton saunan pukuhuoneessa. Matto kastuu kylpijän jaloista, ja sen kuivattaminen on hankalaa. Lehti sen sijaan käy seuraavalla kerralla sytykkeeksi vesipadan alle. Pikkuisia tabloideja saa latoa lattialle monta vieretysten. Uuneista pitää ottaa tuhka vähän väliä. Työ on sotkuista, ja maalainen haluaa luukun alle kunnollisen sanomalehden. Tuttava lähetti kiireen vilkkaa sähköpostia lähikaupunkiin, jossa ilmestyy broadsh...

 Onkohan kaikilla virallisen kalenterin lisäksi oma vuodenkierto? Minulle pääsiäinen merkitsee talven ja kevään rajaa, oltiin maaliskuussa tai vapun korvilla. Sää ei vaikuta. Pääsiäislumi putoaa hitaasti, suurina hiutaleina kuin joulukorteissa. Juhannuksen alla on pikkukesä, mutta se on ehdottomasti vielä kevättä. Hentoa kylmää vihreää, kirkkaita iltoja. Oikea kesä tulee juhannuksen jälkeen. Heinäaikaan valo muuttuu keltaiseksi, ja yöllä salamat leiskuvat meren päällä. Elämä on täyttä ja hyvää ihan vain siksi, että luonto tulee kirjaimellisesti iholle. Syyspäiväntasaus ja terminen syksy osuvat etelärannikolla usein yhteen. Niihin aikoihin on myös syntymäpäiväni. Heinäkuussa alkanut lämmin pimeys syvenee: juhla jatkuu. Syksy kestää jouluun. Loppiaisen jälkeen aukeaa talven pelottava kuilu. Viima hyytää ja kireä pakkanen voi kestää viikkokausia. Lumen sininen valo kohmettaa ajatuksetkin.

Viisarien vääntely sotkee ajantajun. Aamulla ei näe enää verhoista, kuinka paljon kello on. Ymmärrän että kesäajassa oli järkeä sotavuonna 1942. Silloin oli puutetta kaikesta, ruuan ja vaatteiden lisäksi ainakin valopetrolista eli lamppuöljystä, jota maaseudulla tarvittiin. 1980-luvulla kesäaikaa puolustettiin sillä, että liikemaailma sopeutui Euroopan rytmiin. Se oli ennen internetiä. Nyt suomalaiset pystyvät tekemään rahaa kelloja kääntämättä, jos vain muuten osaavat tempun. Onko Eastern European Summer Time jotenkin bisnesseksikäs aikavyöhyke? Julkisuudessa on puhuttu lehmistä ja navettatöistä, vaikka tunti on päiväkotiin lähtevälle lapselle paljon isompi juttu. Siinä sitä itkeä tuherretaan, kun äidin puhelimen kello on kuusi ja muksun sisäinen kello vasta viisi. Eikähän kaikkien aika päivity netistä. Mummot kiipeävät urhoollisesti sohvalle ja virastomestarit kantavat tikapuita. Ehdotan että lopetetaan kellojen kanssa askartelu ja luovutaan kesäajasta.

Huvittavaa että kun lopulta syvennyn luovuuteen ja sairauteen, minulla on nenäliina käden ulottuvilla ja vilunväreet kulkevat selässä. Kommentoija pohdiskeli taannoin, purkaako kirjailija työssään oman elämänsä sairauskertomusta ja etsiikö lukija tautejaan kirjoista. Hän viittasi Riitta Jalosen artikkeliin "Mielen ja ruumiin luova liitto". Se on julkaistu teoksessa Taide ja taudit , joka on syntynyt Tampereen yliopiston luentosarjan pohjalta. Lääkisläiset ja humanistit ovat harrastaneet tieteidenvälistä yhteistyötä. "Kirjat ovat sairauksia ja sairaudet kirjoja", sanoo Jalonen. Sairaalassa on "hidasta ja vapaata aikaa", jolloin "olemassaolon tuntu syvenee". Kun ajatus sivuaa kuolemaa, herää kysymys identiteetistä, siitä kuka ihminen on. "Jollakin lailla ennen kuolemaa se olisi saatava selville." Potilas rakentaa minuuden, jossa sairastumisen paikoiltaan sysäämät palat ja uudet oivallukset asettuvat limittäin. Tai par...

Sairauksien ja kirjojen yhteyttä innosti tutkimaan kommentti, jonka sain parin viikon takaiseen Otto-syndrooma -merkintään. En ole aiemmin pohtinut luovuuden syviä syntyjä, mutta kirjallisuustieteilijöille tämä on vanha juttu. Heti tuli mieleen teos, jonka nappasin kirjaston kierrätyslaatikosta: Salaamatta –  kirjallisia muistikuvia ja löytöjä . Antikvariaatissa kirjasta oli pyydetty ensin 3,5 ja sitten 1 €. Muisti oli oikeilla jäljillä. Ritva Haavikko tarkastelee artikkelissa "Kirjoittavat lapset" useita kirjailijaksi kasvamisen psykologisia ja sosiaalisia edellytyksiä. Merkittävä tekijä on lapsuudessa tapahtunut järkytys tai katastrofi. Olennainen edellytys on sanataiteen muototaju eli "kyky hahmottaa ja omaksua kirjallisuuden lajien struktuureja, juonikaavoja ja muotoelementtejä". Tämä kirjailijan erityislahjakkuus periytyy samoin kuin yleinen kielellinen lahjakkuus. Geenejä tärkeämpi on Haavikon mielestä kuitenkin ympäristö. Jos haluat l...

Kirjaston hyllyjen välissä tuntuu oudolta, koska mikään ei houkuttele. Palautettuja tai ihan uusia on kaikki paikat täynnä. Vaan ei. Joskus tuon kotiin matalan riskin kirjan: tuttu tekijä, niin ohut että maito ja leipä sopivat kassiin, helppo palauttaa luukusta. Sillä tavoin lähti mukaan Claes Anderssonin romaani Oton elämä . Psykiatri Anderssonin romaanihenkilö Otto tarjosi terapeuttisen minä en olekaan ainoa -kokemuksen:  "Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisesti huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia." Huvittuneena nimesin lukuhaluttomuuteni Otto-syndroomaksi. Oireet ovat niin pahat, että vieron myös tietokirjoja. Ohitan elämäkertahyllyn, josta ikäiseni n...

Helsingin Sanomien jakaja ravaa portaassa. Kovat kengänpohjat. Yritän vajota takaisin uneen, mutta aivot rekisteröivät sään. Kuuntelen vesipisaroiden tippumista ikkunapeltiin. Sitten annan periksi ja nousen. Vaeltelen huushollissa, päädyn tuijottamaan puistoa niin kuin aina. Liikaa valoa. Liikaa lunta. Hiutaleita lamppujen alla. Räntä: H 2 O näyttää lumisateelta, mutta kuulostaa vesisateelta. Bobcat mörrää nurkalle, kääntyilee ja vinkuu. Oikein hyvä juttu, koska sääennusteet lupaavat pakkasta. Jos auramiehet eivät käy, saa kompuroida jäisessä ropelikossa. Tällainen pakkoaamu. Keitän mukillisen kahvia ja alan tehdä jotakin.

Opin lukemaan sanomalehden ja isän polvien välissä. Sarjakuvat olivat kuin satukirjan piirroksia ja sopivalla korkeudella. Isä luki puhekuplat ääneen. Sitten äkkiä ymmärsin itse, mitä niissä sanottiin. Kun oli lahjojen aika, äiti marssi kirjakauppaan. Pieni kuvakirja saattoi olla tuliainen arkiselta ostosreissulta. Kansakoulussa valikoima laajeni. Yläluokan takaseinällä sijaitsi kylän kirjasto, jota opettaja piti auki yhtenä iltana viikossa. Lauantai oli koulupäivä, mutta neljänneltä luokalta alkaen oppilaat saivat lainata kirjoja viimeisellä tunnilla. Oppikouluun mentyäni rohkaistuin kunnantalon kellariin hankkimaan kirjastokortin. Jäin lopullisesti koukkuun. Iltapäivät juostiin pitkin mäkiä ja touhuttiin elukoiden kanssa. Kun hämärtyi, mentiin sisälle ja tehtiin läksyt. Ennen nukkumaanmenoa oli vuorossa runokirja tai pätkä romaania. Kesällä pyöräiltiin kirjastoon harva se viikko ja mukaan varattiin iso kassi. Televisio tuli niin myöhään, että kirjat olivat j...

Luulin olevani ainoa jonka kiinnostus lehtiin, televisioon, radioon ja kirjoihin on hiipunut. Sitten Kirsti Ellilä kirjoitti blogissaan Kirjailijan häiriöklinikka , että hän on vieraantunut mediasta: "Olen lopettanut lehtien lukemisen, television katselun ja radion kuuntelun. Joitakin kirjoja luen, mutta hitaasti ja vaivalloisesti." (Miten saat ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa 20.1.2015) Ehkä muillekin on käynyt näin, mutta asiasta ei puhuta. Onko väki siirtynyt kaikessa hiljaisuudessa omien harrastustensa pariin? Televisio seisoi vuosikaudet nurkassa ruutu mustana. Uutiset katsoin toisella silmällä, sään keskittyneesti. Muuten riitti satunnainen elokuva tai dokumentti. Vanhasta tottumuksesta seurasin erilaisia hevoskilpailuja; tammikuun lopun Prix d'Amérique -ravit kuuluivat niihin. Kun muutin lähiöön, päätin olla hankkimatta televisiota. Liian kalliita säätiedotuksia. Nykyisin uutisnälkäni tyydyttyy hetkessä. Radio Vegalla on käypä ilta-annos: lyhyet uutise...

Maalla käydessä poikkesin kirjakaupassa. Aikaisemmin niitä oli kaksi, mutta liitosten laajentama kunta ja ympäröivä seutu pitävät hengissä enää tämän. Tuttu vanha rouva halusi Yliopiston almanakan . Niitä ei kuitenkaan ollut kirjakaupassa yhtään, kun hän saattajineen hankkiutui ostoksille. Pakko tilata. Nyt menin kyselemään rouvan allakkaa, ja se olikin saapunut. Kaupassa oli myös miesasiakas, joka penkoi kalenterihyllyä pitkän aikaa. Hän kaipasi viiden vuoden päiväkirjaa. Ei, ei ollut. Luvattiin tilata, ensi viikolla tulisi. Kassalla mies seisoi edessäni iso ja painava kymmenen vuoden päiväkirja kädessään. Myyjä selitti uudelleen, että ensi viikoksi saataisiin viiden vuoden kirjoja. "On niin pirun pitkä matka lähtee hakemaan", mies totesi yrmeänä. Asiakkaiden tarpeet ja myymälän valikoima eivät kohdanneet. Alepöytä notkui skräppäyspapereita, mutta vuodenvaihteen tuotteiden saatavuus oli todella heikko. Tällä menolla käy niin, että tavarat ostetaan jo hyviss...

Patojen paukkeeseen ja rakettien räiskeeseen kyllästyy. Välipäivien ilotuliteostoksia kokeiltiin määräyksistä piittaamatta heti. Jopa kovahermoiset varikset lehahtivat lentoon, kun paukku säikytti ne. Uudenvuodenilta oli taukoamatonta sotaa hämärästä lähtien: piu-piu-piu-piu-PAM-pam-pam-PAM. Harmaa savu täytti välillä puiston, mutta onneksi tuuli painoi sen poispäin. Joinakin vuosina ilmanvaihtoräppänät ovat työntäneet savua sisään niin, että allergikko on saanut köhiä vedet silmissä. Nyt kun käännytään aamua kohti, nuoriso hihkuu ja räiskii edelleen. Puiston toisessa päässä jysäytellään tuhdimpaa tavaraa. Loppuisi jo. Kun tulitusta kestää työpäivän verran tai pidempään, siitä on ilo kaukana. Entä jos juhlistettaisiin raketeilla pelkästään vuodenvaihteen hetkeä? Ehdotus: ± 10 minuuttia.