Suhde kirjaan: ennen eroa

Opin lukemaan sanomalehden ja isän polvien välissä. Sarjakuvat olivat kuin satukirjan piirroksia ja sopivalla korkeudella. Isä luki puhekuplat ääneen. Sitten äkkiä ymmärsin itse, mitä niissä sanottiin.

Kun oli lahjojen aika, äiti marssi kirjakauppaan. Pieni kuvakirja saattoi olla tuliainen arkiselta ostosreissulta.

Kansakoulussa valikoima laajeni. Yläluokan takaseinällä sijaitsi kylän kirjasto, jota opettaja piti auki yhtenä iltana viikossa. Lauantai oli koulupäivä, mutta neljänneltä luokalta alkaen oppilaat saivat lainata kirjoja viimeisellä tunnilla.

Oppikouluun mentyäni rohkaistuin kunnantalon kellariin hankkimaan kirjastokortin. Jäin lopullisesti koukkuun.

Iltapäivät juostiin pitkin mäkiä ja touhuttiin elukoiden kanssa. Kun hämärtyi, mentiin sisälle ja tehtiin läksyt. Ennen nukkumaanmenoa oli vuorossa runokirja tai pätkä romaania. Kesällä pyöräiltiin kirjastoon harva se viikko ja mukaan varattiin iso kassi.

Televisio tuli niin myöhään, että kirjat olivat jo tapa. Kukaan ei paheksunut jatkuvaa lukemista.

Olisi luullut, että romaaneja ja runoja ahmiva tyttölapsi olisi lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta. Se ei tullut mieleenkään.

Elämä on kuitenkin ovela: jokaisessa työpaikassa askaroin kirjojen ja lehtien kanssa. Aina muutaman vuoden kuluttua siirryin katsomaan alaa uudesta suunnasta.

Lukeminen kuului yksityiselämän suuriin nautintoihin, ja itse ostettuja tai lahjaksi saatuja kirjoja kasaantui nurkkiin kuin huomaamatta. Asunnossa oli myös tietty kaapinpäällinen, jossa säilytin kirjastojen opuksia.

Neljänkymmenen vuoden jälkeen lumo haihtui. Jatkoin kirjojen parissa, mutta en lukenut enää.