7.6.2015

Kulttuurien välissä

Kommentoijan inspiroima sarja jatkuu:
ankean vuosikymmenen toiset kasvot.

Umpipoliittisella 1970-luvulla osa opiskelijoista keksi muuta tekemistä kuin vallankumouksen. Totinen agitaatio kyllästytti.

Minulle kävi niin, että lähiystävissä oli paljasjalkaisia opiskelukaupunkilaisia. Kuvioissa pyöri useita töissä käyviä – joku pari ehti naimisiin asti. Sekalainen seurakunta kehitti suhteellisuudentajua.

Syömään, kaljalle ja opiskelijarientoihin pääsi kämpiltä ilman ulkovaatteita. Yhtä paljon vapaa-aikaa vietin paikkakuntalaisten seurassa. Elämä sopi marikassiin.

Kansainvälisyys oli yliopistolla itsestään selvää, ja kesäksi asuntolasta tuli halpa hotelli, jossa maailma rimputti ovikelloa.

Aitoon itäblokin porukkaan verrattuina suomalaiset agitaattorit olivat tylsiä. Puolalaiset kundit söivät tonnikalaa suoraan purkista, lainasivat silitysrautaa ja kertoivat poliittisia vitsejä.

Kolmen kuukauden kieliharjoittelu oli pakollinen. Lennot olivat halpoja, joten Englantiin pääsi myös muuten. Seura oli siellä joskus niin monikulttuurista, että Helsingin lähiöt tuntuvat nyt värittömiltä.

Kyläkoulun opetuksilla selvisi hyvin. Ihmiset, jotka ottivat uskontonsa ja tapansa vakavasti, eivät hämmentäneet. Kummalliset vaatteet tai aatteet hyväksyttiin muitta mutkitta: " Se kuuluu niiden kulttuuriin."

(Helppoa, kun sotilaiden lasten tunnussanoja olivat rauha ja rakkaus, eikä kukaan räjäytellyt pommeja.)

Opiskeluvuosien perintönä jäi etninen identiteetti. Eri kansallisuuksien keskellä oivalsi harvinaisen kielensä ja kulttuurinsa: suomalaiset mahtuisivat yhteen kaupunkiin.

Nuorena kadehdin niitä, jotka syntyvät puhumaan jotain maailmankieltä. Haltiatar sujauttaa heidän kehtoonsa pussillisen kulttuurista valuuttaa, josta pikkukielen puhuja saa vuosien työllä irti muutaman kolikon.

Sitten kyky mennä sisään outoon kieleen ja elämäntapaan ja palata taas omaansa alkoi tuntua vielä arvokkaammalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti