Kommentoijan inspiroima sarja jatkuu. Ankean vuosikymmenen iloisemmat kasvot:
Osa opiskelijoista löysi umpipoliittisella 1970-luvulla muuta tekemistä kuin vallankumouksen. Totinen agitaatio kyllästytti.
Minun kohdallani kävi lisäksi niin, että lähiystäviin kuului paljasjalkaisia opiskelukaupunkilaisia. Kuvioissa pyöri myös töissä käyviä – joku pari ehti naimisiinkin. Sekalainen seurakunta kehitti suhteellisuudentajua.
Syömään, kaljalle ja opiskelijarientoihin pääsi kämpiltä ilman, että tarvitsi pukea ulkovaatteita. Toinen painopiste oli kaupungin vastakkaisella laidalla paljasjalkaisten luona. Elämä kulki paikasta toiseen marikassissa.
Kesällä asuntola muuttui hotelliksi ja maailma rimputti ovikelloa. Agitoivat intoilijat olivat tylsiä, jos heitä vertasi oikeaan itäblokin porukkaan. Puolalaiset kundit söivät tonnikalaa purkista, lainasivat silitysrautaa ja kertoivat poliittisia vitsejä.
Kolmen kuukauden kieliharjoittelu oli pakollinen, ja halvat lennot veivät muinakin kesinä Englantiin. Joskus siellä päätyi niin monikulttuuriseen seuraan, että Helsingin lähiöt tuntuvat nyt värittömiltä.
Kyläkoulun opetuksilla selvisi oikein hyvin. Ihmiset, jotka ottivat tavat ja uskonnon vakavasti, eivät hämmentäneet. Niin vaatteet kuin aatteetkin hyväksyttiin muitta mutkitta: "Se kuuluu niiden kulttuuriin."
(Helppoa, kun sotilaiden lasten tunnussanoja olivat rauha ja rakkaus, eikä kukaan räjäytellyt pommeja kadulla.)
Opiskeluvuosien perintönä jäi etninen identiteetti, jollaista ei yleensä taida suomalaisilla olla. Eri kansallisuuksien keskellä oivalsi harvinaisen kielensä ja kulttuurinsa. The English Department ja Fennicum olivat yhtä kotoisia opiskeluympäristöjä.
Kadehdin pitkään niitä, jotka syntyvät puhumaan jotain maailmankieltä. He saavat lahjaksi huikean kulttuurisen pääoman, josta pienen kielen puhuja kykenee vuosien työllä nirhimään irti muutaman pennosen.
Sitten kyky mennä sisään outoon kieleen ja elämäntapaan ja palata taas omaansa alkoi tuntua vielä arvokkaammalta.
Osa opiskelijoista löysi umpipoliittisella 1970-luvulla muuta tekemistä kuin vallankumouksen. Totinen agitaatio kyllästytti.
Minun kohdallani kävi lisäksi niin, että lähiystäviin kuului paljasjalkaisia opiskelukaupunkilaisia. Kuvioissa pyöri myös töissä käyviä – joku pari ehti naimisiinkin. Sekalainen seurakunta kehitti suhteellisuudentajua.
Syömään, kaljalle ja opiskelijarientoihin pääsi kämpiltä ilman, että tarvitsi pukea ulkovaatteita. Toinen painopiste oli kaupungin vastakkaisella laidalla paljasjalkaisten luona. Elämä kulki paikasta toiseen marikassissa.
Kesällä asuntola muuttui hotelliksi ja maailma rimputti ovikelloa. Agitoivat intoilijat olivat tylsiä, jos heitä vertasi oikeaan itäblokin porukkaan. Puolalaiset kundit söivät tonnikalaa purkista, lainasivat silitysrautaa ja kertoivat poliittisia vitsejä.
Kolmen kuukauden kieliharjoittelu oli pakollinen, ja halvat lennot veivät muinakin kesinä Englantiin. Joskus siellä päätyi niin monikulttuuriseen seuraan, että Helsingin lähiöt tuntuvat nyt värittömiltä.
Kyläkoulun opetuksilla selvisi oikein hyvin. Ihmiset, jotka ottivat tavat ja uskonnon vakavasti, eivät hämmentäneet. Niin vaatteet kuin aatteetkin hyväksyttiin muitta mutkitta: "Se kuuluu niiden kulttuuriin."
(Helppoa, kun sotilaiden lasten tunnussanoja olivat rauha ja rakkaus, eikä kukaan räjäytellyt pommeja kadulla.)
Opiskeluvuosien perintönä jäi etninen identiteetti, jollaista ei yleensä taida suomalaisilla olla. Eri kansallisuuksien keskellä oivalsi harvinaisen kielensä ja kulttuurinsa. The English Department ja Fennicum olivat yhtä kotoisia opiskeluympäristöjä.
Kadehdin pitkään niitä, jotka syntyvät puhumaan jotain maailmankieltä. He saavat lahjaksi huikean kulttuurisen pääoman, josta pienen kielen puhuja kykenee vuosien työllä nirhimään irti muutaman pennosen.
Sitten kyky mennä sisään outoon kieleen ja elämäntapaan ja palata taas omaansa alkoi tuntua vielä arvokkaammalta.
Kommentit
Lähetä kommentti