Aikuisen silmissä kaikki kutistuu omituisesti. Jopa avarat pihat ja isot pytingit.
Lapsina leikimme sulalla maalla eli pihan etelärinteellä, josta lumi katosi hyvässä tapauksessa aprillipäivän tienoilla.
Suosikkipaikkojamme olivat jyrkkä kallio ja tasainen, leikissä huoneeksi sopiva siirtolohkare. Silloin kun kalliolla oli vielä hirsistä tehty hevostalli, kävimme pissalla sen takana.
Suosikkipaikkojamme olivat jyrkkä kallio ja tasainen, leikissä huoneeksi sopiva siirtolohkare. Silloin kun kalliolla oli vielä hirsistä tehty hevostalli, kävimme pissalla sen takana.
Neljän viiden vanhoina saatiin mennä sulalle maalle, mutta ei sen kauemmas. Paikan nimeä käytettiin kaikkina vuodenaikoina.
Muistan kuinka riehuimme pääsiäisnoitina siirtolohkareella. Asu oli helppo toteuttaa: äidin vanha huivi ja portailta siepattu varsiluuta. Lisäksi kuparinen tai emalinen kahvipannu, joita lojui nurkissa.
Sitten juoksenneltiin ympäriinsä. Lentäminen kiehtoi – Harry Potterin huispaus! – eikä suinkaan noitiminen.
Trullit saattoivat tulla pääsiäisenä puheeksi. Ne olivat emäntiä, jotka kävivät salaa toisten navetoissa leikkelemässä eläinten karvaa. Nirhipä joku paloja lehmän nahastakin.
Ei kukaan uskonut, että karjaonni siirtyisi karvatukon mukana omaan taloon. Paitsi ehkä joku syrjäkylän hoopo. Niin arveltiin.
Nyt ihmettelen, kuinka pieni sula maa on. Vaivainen pläntti.
Samaan kutistumisilmiöön törmäsin, kun pääsin vilkaisemaan entisen kansakouluni eteistä ja yläluokkaa.
Harppasin muutamalla askelella matkan korokkeelle, jolla opettajanpöytä oli. Muinainen takapulpetin tyttö ehti taululle kävellessään huomata yhtä sun toista, mitä kaverit puuhasivat koulutehtävien ohessa.
Harppasin muutamalla askelella matkan korokkeelle, jolla opettajanpöytä oli. Muinainen takapulpetin tyttö ehti taululle kävellessään huomata yhtä sun toista, mitä kaverit puuhasivat koulutehtävien ohessa.
Sulan maan nimi on säilynyt näihin asti suvun muistissa.
Pari kolme ihmistä tietää vielä, mistä puhun, jos sanon, että jätin korin tai ämpärin sulalle maalle.
Sama kokemus, kun etsin tässä kerran kotitalon pohjoispuolelta sitä valtavan suurta kiveä, jonka päälle töin tuskin pienenä pääsin kipuamaan. (Minä kun kiipesin puihin, kallioille, kiville, heinäpaalien päälle jne. Joskus kyllä putosinkin, mutta onneksi en siitä korkeasta männystä liiterin lähistöltä.) Tätä suurta kiveä ei sitten millään meinannut löytyä, ihmettelin minne sellainen mahtilohkare on voinut kadota. No, ehkä humustakin on kertynyt, mutta kivi oli nyt niin pieni että olisin harpannut sen päälle noin vaan. Eikä se ollut edes niin kaukana metsässä kuin muistelin...
VastaaPoistaTosiaan, kaikki oli kauempana. Kansakouluun käveltiin, ja matka tuntui tosi pitkältä. Lapsi otti paljon useampia pieniä askeleita kuin aikuinen samalla matkalla. Vaikka kierreltiinhän sitä ja viivyteltiin kotimatkalla. Nyt kun ajattelen, kutistumisilmiö taitaa koskea niitä paikkoja, joissa liikkui ennen kuin kasvoi täyteen pituuteensa.
Poista