Aamulyhyet

Jouluksi 1941 vääpeli Paavo Lietzén  sai loman ja pääsi Syväriltä kotiin Sammattiin. Äiti osui pihassa vastaan eikä tuntenut kovasti parroittunutta poikaansa heti. Lomalainen ryhtyi lämmittämään saunaa ja vinttikamaria. Kävi postissa, tarinoi Kahvituvalla tuttujen kanssa. Viimein Paavo rentoutui lauteilla. Päiväkirja tallensi mielialan, ja kirjoittajan tyyliä tunteva arvelee, että saunalla tuli otettua huikka tai kaksi: "Kylvin yksin ja elämä tuntui suloiselta." Seuraavana päivänä Paavo kengitti hevosensa. Leivottiin ja siivottiin. Satoi vettä. Aatonaatoksi sää kirkastui. Paavo lähti "autobussilla" Lohjalle parturiin ja lahjoja ostamaan. Isälle puukko, äidille ja siskolle kirja. Kotimatkan viimeinen osuus taittui kauppiaan auton lavalla Hangon suunnan urhojen kanssa. Niin kuin sotaa ei olisikaan Aatto oli keskiviikko ja sää edelleen kaunis. Hevoset harjattuaan Paavo koristeli isänsä hakeman "funkistyylisen" kuusen. Isä lämmitti saunan, jonne ...

Kivaa viikonloppua! Lyhyt joulu on vaihteeksi oikein mukava. Kun aatto on lauantaina, voi juhlaan valita rusinat pullasta. Mieluisimmat koristeet ja vain ne ruuat ja ohjelmanumerot, joista todella pitää. Koko joulun saa tehdä kevyellä otteella. Rentoutua. Levähtää hetken. Ensi vuonna sitten pitkään ja perinteisesti.

Jouluvaloista ei kai saisi narista. Hyvä tahto ja niin edelleen. Sanon nyt kuitenkin, että ärsyynnyn ja ajattelen taidekasvatusta, kun näen puiston takana parvekkeen, joka luulee olevansa majakka. Tehokkaat lamput. Vilk-vilk-vilk. Yksinkertaisen kauneus Sisäpihan naapurin kaiteessa palaa helvetin hiillosta muistuttava ilmiö. Ylemmäs hän kietoi monenkirjavat koristevalot, jotka aikaisempina vuosina ovat peittäneet kuusen alleen. Samanlaisia virityksiä on hienoimpana pidetyllä asuinalueella. Siniset valot ovat joko muotia tai halpuutuksessa. Sisäpihan toisen asukkaan konstailematon sininen asetelma miellyttää kyllä silmää. On kuin pensas kukkisi. Kaunein parveke on yhdessä kaupungin vuokratalossa. Asukkaalta onnistuu jopa värivalojen käyttö. Jep, arvasitte oikein: pientä ja hentoa. Ja tavallista, siihen pihaan sopivaa. Kaikki aistit herkkinä Maalaismökeissä elettiin takavuosina yksinkertaisesti. Nykyiset sisustuslehdet hehkuttaisivat: wabi, sabi. Joulu alkoi lautei...

Hain männynkävyt varastosta. Leveä rottinkikori tuli täyteen. Kori vastaa kukka-asetelmaa ja on vaivaton toteuttaa. Pääsiäisen alla kaadan kävyt takaisin pahvilaatikkoon odottamaan syksyä. Kuusenkävyt olisivat jouluisia, mutta niitä on vaikea löytää. Pitäisi sattua kesällä paikalle juuri oikeaan aikaan, että saisi nättejä harrikäpyjä. Sitä paitsi oravat syövät melkein koko sadon. Männynkäpyjä riittää. Sukulaisen mökin nurkalla yksi ikihonka pudotteli kananmunan kokoisia. Sanoinkin, että olin poiminut tiun käpyjä. Kori on nyt eteisessä. Kun katson sitä, tuntuu maalaiselta.

Toinen asiakas harkitsi päätöstään. Myyjä katsoi minua kysyvästi. – Kunnolliset naisten talvisaappaat, sanoin. Myyjä selasi vaihtoehtoja mielessään. Hän oli keski-ikäinen herra ja ymmärsi, miksi käytin sanaa kunnolliset. – Se on varmaan tämä, hän sanoi ja ojensi mustan kengän. Pohja oli tukeva, mutta ei traktorimallia. Eikä lenkkari: ihan oikea korko. Varsi ulottui puolisääreen. Ei tupsuja, ei glitteriä. Ei solkia, jotka repivät lahkeiden alisuut. Ilahduttavaa. Jalka viestitti innostuneena heti kun sovitin: Kaupungin parhaat, ota nämä! Sillä raukalla oli kokemusta. Olin tunkenut sen jos mihin koppuroihin useana päivänä. Myyjä ojensi viimein toiselle asiakkaalle kuitin ja hyvästeli hänet. – Saisinko tälle parin? pyysin. Sitten kävelin, peilasin ja kävelin. Paksusta pohjasta huolimatta saappaat näyttivät kadulle sopivilta. Juuri tällaisia reiluja talvijalkineita olin hakemassa. Koreilukenkiä oli ennestään. Jaloilla oli niin mukava olla, että ne käskivät lopettaa vetkutte...

"On vain tämä paikalleen juuttunut hetki, tämä toivoa suomaton, leimahtelevien hälyjen juovittama harmaus – tämä vavahteleva, kaivantojen pirstoma kamara. On tämä viileä teräs, jota puristamme, johon tarraudumme." Helmer Selin antoi sotarunojen kokoelmalleen nimen Helvetin sukupolvi . Melkein lapsina sotaan temmatut nuoret tulivat sieltä takaisin "väkisin tehtyinä vanhuksina". Jos tulivat. Sota oli kuoleman kauhua ja toisaalta loputonta ajan tappamista. Leonard Woolf oli sitä mieltä, että sotavimma puhkeaa aika ajoin ihmisissä kuin epidemia. Joka kerta menee yhden sukupolven nuoruus päin helvettiä. Muitakaan ikäluokkia ei säästetä. Helmer Selin, Helvetin sukupolvi Atena 1988 ISBN 951-9362-08-8 Lainaus on runosta "Melankolia" (s. 79) Leonard Woolf, The Journey Not the Arrival Matters The Hogarth Press 1969 "– – epidemic among human beings – –" (s. 21)