Aamulyhyet

Mitähän ulkomailta muuttaneiden lääkärien suomen kielen kokeet mittaavat? Eivät ainakaan tärkeintä eli selittämisen taitoa. Pahin kokemukseni oli terveyskeskuksen hammaslääkäri joka kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin. Hän sanoi "avata", kun halusi tehdä suussani jotakin, ja "sulkea", kun leukoja sai lepuuttaa. Se kielitaidon tasosta. Olisin tarvinnut tietoa isosta toimenpiteestä, jota suunniteltiin, mutta sitä ei herunut. Ei suomeksi eikä englanniksi. Aasialaisia kieliä en puhu. Suomalainen hammashoitaja yritti auttaa, mutta lääkäri salli hänen puhua vain muutaman lauseen. Niistä nappasin kaksi sanaa, joita epäilin alan termeiksi. Kotimatkalla bussissa kirjoitin sanat kiireesti allakan taakse. Huonoa suomea puhuva terveyskeskuslääkäri oli myös idästä päin, joskin lähempää. – Minun täytyy miettiä, lääkäri sanoi ja lisäsi, että saisin reseptin myöhemmin. ...

 Vähän aikaa vielä... Tekee mieli kulkea pitkin rantoja. Kevään myötä saan kaikki tutut paikat takaisin. Askelet rasahtelevat kävelytien hiekassa. Linnut ovat vielä lumien aikaisia: Kraa kraa. Tyyti ja tirskutusta. Sitten huilu. Pian meri on auki. Kesälinnut huutavat. Rantaruovikko kuhisee elämän jatkumisen kiihkoa. Aion nauttia näistä viikoista.

Maailma liikahti eilen aavistuksen verran. Se jää uuteen asentoonsa, jossa totuus ihmisestä näkyy entistä kirkkaammin. Pariisi. Nyt Bryssel. Ne tappavat ihmisiä nuoruuteni Euroopassa. Bryssel oli sunnuntaikaupunki. Lintumarkkinat, joita ei kai enää ole. Pitsejä näyteikkunoissa. Manneken Pis eli pissaava poika. Oikea kaupunkini oli Gent – siellä on se alttari. Menin kirkkoon turistilauman perässä. Näin alttarimaalauksen Mystisen karitsan palvonnan   ja ymmärsin heti, että tämä on jotain. (Hankkikaa lisää taiteilijoita piirustuksenopettajiksi.) Myöhemmin selvisi, että moniosaisen maalauksen oli tehnyt Jan van Eyck vuosina 1430-1432. Taiteilija. Tappaja. Ihminen on molempia. Ajatus kääntyy vaikeasti sille kannalle, että ihmisen petoluonto on taas irti. Onko pakko terästäytyä kestämään sekasorron aikoja?

Aikuisen silmissä kaikki kutistuu omituisesti. Jopa avarat pihat ja isot pytingit. Lapsina leikimme sulalla maalla eli pihan etelärinteellä, josta lumi katosi hyvässä tapauksessa aprillipäivän tienoilla. Suosikkipaikkojamme olivat jyrkkä kallio ja tasainen, leikissä huoneeksi sopiva siirtolohkare. Silloin kun kalliolla oli vielä hirsistä tehty hevostalli, kävimme pissalla sen takana. Neljän viiden vanhoina saatiin mennä sulalle maalle, mutta ei sen kauemmas. Paikan nimeä käytettiin kaikkina vuodenaikoina. Muistan kuinka riehuimme pääsiäisnoitina siirtolohkareella. Asu oli helppo toteuttaa: äidin vanha huivi ja portailta siepattu varsiluuta. Lisäksi  kuparinen tai emalinen kahvipannu, joita lojui nurkissa. Sitten juoksenneltiin ympäriinsä. Lentäminen kiehtoi – Harry Potterin huispaus! – eikä suinkaan noitiminen. Trullit saattoivat tulla pääsiäisenä puheeksi. Ne olivat emäntiä, jotka kävivät salaa toisten navetoissa leikkelemässä eläinten karvaa. Nirhipä jo...

Pilaat elämäsi jos teet vääryyttä. Tämä hahmottuu kantavaksi teemaksi William Shakespearen näytelmässä Macbeth . Oman käden politiikka Kuninkaaksi havitteleva Macbeth on yksissä tuumin vaimonsa kanssa tappanut Skotlannin kuninkaan ja toteaa (II, 3): "– – maahan vuodatettiin elämämme viini, / holvin pohjalle jäi pelkkä sakka." Englanniksi: "The wine of life is drawn, and the mere lees / Is left this vault to brag of." Macbeth ajattelee, että jos hän olisi kuollut hetkeä ennen tekoaan, olisi elämä ollut hyvä. Verisin käsin tuntuu kaikki arvottomalta. Asemansa varmistamiseksi hän järjestää kuitenkin lisää murhia. Lady kulkee unissaan Lady Macbeth pesee unissaan käsiään, joita ei saa puhtaiksi edes tuoksuvilla voiteilla. Hän myös kertaa ääneen hirmutekoja; uutinen ne eivät ole, sillä kansa on ymmärtänyt tapahtumat. Kamarineidin / -rouvan kutsuma lääkäri sanoo (V, 1): "Huhut kiertävät, ja luonnottomat teot / tuovat luonnottoman vaivan...

Honolulun kuningatar kuulostaa hassulta, kun katsoo, millaiselle kasville romanttinen nimi on annettu. Tarhametsäkaktus on varsinainen rohjo. Se käy melkein hedelmäpuusta ja tuottaa pitaijoita. Nimellä on kuitenkin todellisuuspohja. Jollain Punahoun koululla Honolulussa on kuuluisa 300 metriä pitkä tarhametsäkaktusaita. Suuri valkoinen kukka näyttää kuvissa upealta, mutta ruukkukasvilta sellaisia ihanuuksia on turha odottaa. Saan tyytyä muistelemaan, kuinka osuin vierailulle juuri sinä iltana, kun tuttavien yönkuningatar eli Selenicereus grandiflorus   avasi nuppunsa. Kukka on samantapainen. Vanhalla nettipalstalla tarhametsäkaktuksen omistaja vitsaili, että hänen kämpässään tulee kohta ahdasta. Ei ihme: lämpimissä maissa paksut varret kiipeävät puiden latvoihin asti. Olisikohan asunnonvaltaustaipumuksesta syytä huolestua? Viime kesänä toinen pistokkaistani ulottui yhtenä aamuna tasan tukikepin päähän...

Punainen hedelmä täytti kouran ja painoi enemmän kuin arvasin. Lähiön marketti on ottanut myyntiin yhtä sun toista eksoottista, ja tutkin pitaijaa uteliaana. Lapussa luki pitahaya ja alkuperämaa oli Vietnam. Toinen kauppanimi lohikäärmehedelmä kuvaa suomuisen tapaista pintaa. Vahinko, ettei oma kaktukseni tee punaisia mötiköitä. Pitäisi olla trooppinen puutarha eikä ruukku kerrostalon ikkunalla. Tieteen palveluksesta huonekasviksi Työkaveri lahjoitti pari vuotta sitten tukevan pistokkaan, joka toi mieleen lehtikaktukset. Se oli todellinen mehikasvi: jaokkeet (vai miksi niitä verson osia sanotaan?) olivat grillimakkaran kokoisia. Irrotin makkarat toisistaan ja jätin haavapinnat kuivumaan. Viikon päästä istutin pistokkaat. Kaktus oli turkulaista lähtöä, Ruissalon kasvitieteellisestä puutarhasta. Työkaverin sukulainen, j...