Aamulyhyet

Vaikka nykyinen väkivalta loppuisi tällä hetkellä, sen vaikutukset tuntuisivat lapsenlapsenlastenkin elämässä. Ja siihen mennessä olisi voitu käydä muutama uusi sota. Suomalaisen muisti yltää sadan vuoden taakse. 1990-luvun työpaikassani kahviputkan poliittinen kerho puhui sisällissodasta jatkuvasti. Kerran ne kysyivät, mitä ajattelen vuodesta 1918. (Se oli neutraali ilmaus, jota sopi käyttää, kun ei ollut varma toisesta.) – Ei minulla ole siihen oikeastaan minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta, vastasin. – Isäkään ei ollut syntynyt silloin. – Ai sinä olet niin nuori, pohdiskelijat hyväksyivät. Sain luvan unohtaa. Katsoa tulevaisuuteen. Maalaispitäjissä tapaa eläkeikäistä väkeä, joka tietää hyvin, ketkä tappoivat keitä. Muistavatkohan ne joskus, kun ovat tekemisissä vastapuolen jälkeläisten kanssa?

Yhä tämä naurattaa. Oikein hauska välipala lukutarjottimella. Eeva Tenhusen  dekkari Kuolema savolaiseen tapaan  ilmestyi 1976. Se huvitti meitä, joilla oli muualla kasvaneiden kokemuksia itäsuomalaisista. Ynnä isomummu Loviisa tai muu savolainen sivupersoona. Huumorintajuisina myös sikäläiset osasivat hymyillä Kotajärven miehelle, joka piti tapanaan lainata lukemista kylän postilaatikosta. Sudeettisavolainen Poeka voi edelleen tulla vastaan pääkaupunkiseudun asiakaspalveluissa. Nuoren vakaumuksen rintaäänellä Kirjan vahva aikaleima on sen toinen vitsitaso, joka avautuu kyllä niillekin, jotka ovat käyneet peruskoulun eivätkä ole koskaan nähneet ilmielävää taistolaista. Kuopion taakse on päätynyt esimerkiksi Raina Ahonen, joka "– – koki sen ajan opiskelijapiireissä väistämättömän poliittisen herätyksen, muuttui tosikkomaiseksi valistajaksi, yritti lähetyskutsun saaneen saarnaajan epätoivoisella uskonvimmalla muokata meidänkin porvarillisia katsomuksiamme ai...

Unennäkö jatkui, vaikka sen päälle ilmaantui selkeä aistimus: nenän sisällä valui kuuma noro. Kolmanneksi kerrostui tieto, että nuha on iskenyt. Haroin nenäliinaa jo ennen kuin unifilmi loppui. Paketin piti olla sängyssä. Aivastellessani olin kuvitellut, että allerginen nokka valitti, koska siivoan harvakseltaan. Aivot hälyttivät paitsi kuumasta nesteestä sieraimessa myös todella kipeästä kurkusta, turvonneista ja vuotavista silmistä ja siitä, että ylähampaita särki. Viimemainittua en uskonut. Räkää poskionteloissa. Vilu karmi selässä, vaikka paksuja peitteitä oli kaksi. Näinä energiansäästön aikoina täytyy varautua, jos pakkaslukema on –10° ja koivujen oksat vispaavat tuulessa. Yleensä olen hereillä ja tolkussa sillä sekunnilla kun havahdun. Unennäön ja päivätoimien samanaikaisuus kesti vain hetken, mutta tuntui oudolta.

Aaro Hellaakoski (1893–1952) ei itse käytä sanaa tulivuori kuvaillessaan myöhemmän luomiskautensa alkua, vaikka se geologille sopisikin: "– – vaikenemisen aika kasvatti vähitellen jotain itsestään tietämätöntä sisäistä patoumaa, joka, kerättyään taaksensa kylliksi painetta, oli valmis purkautumaan nuoruuden vuosia muistuttavalla energialla." Hänen runoilijantyölleen on ominaista sisäisen paineen nousu ja sen tuskainen purkautuminen, kunnes sydän on tyhjä. Hän voi vain arvailla, täyttyykö laavasäiliö uudestaan. Runojen historian aikajana Vuosi on 1946, paikka Museokatu Helsingissä. Runoilija Hellaakoski on paininut "mahdottoman ja mahdollisen kanssa" ja saanut lopulta valmiiksi Huojuvat keulat   -kokoelman. Loka-marraskuussa Hellaakoski muistelee teostensa syntyvaiheita ja arvioi tuotantoaan. Jouluna hänen poikansa saa lahjaksi Runon historiaa   -esseen. Omistuskirjoituksessa runoilija toivoo, ettei tekstiä julkaistaisi "aivan lähivuosina". Marra...