Tulivuori ja kala

Aaro Hellaakoski (1893–1952) ei itse käytä sanaa tulivuori kuvaillessaan myöhemmän luomiskautensa alkua, vaikka se geologille sopisikin.

– – vaikenemisen aika kasvatti vähitellen jotain itsestään tietämätöntä sisäistä patoumaa, joka, kerättyään taaksensa kylliksi painetta, oli valmis purkautumaan nuoruuden vuosia muistuttavalla energialla.

Hänen runoilijantyölleen on ominaista sisäisen paineen nousu ja sen tuskainen purkautuminen, kunnes sydän on tyhjä. Hän voi vain arvailla, täyttyykö laavasäiliö uudestaan.

Runojen historian
aikajana

Vuosi on 1946, paikka Museokatu Helsingissä. Runoilija Hellaakoski on paininut "mahdottoman ja mahdollisen kanssa" ja saanut lopulta valmiiksi Huojuvat keulat  -kokoelman.

Loka-marraskuussa Hellaakoski muistelee teostensa syntyvaiheita ja arvioi tuotantoaan. Jouluna hänen poikansa saa lahjaksi Runon historiaa  -esseen. Omistuskirjoituksessa runoilija toivoo, ettei tekstiä julkaistaisi "aivan lähivuosina".

Marraskuussa 1946 Hellaakoski ei tiedä, että hänellä on kuusi vuotta elinaikaa. Essee ilmestyy kirjana vasta syksyllä 1964.

Luovan työn ehdot:
runo yövuorossa

Huomio kiinnittyy siihen, että Hellaakoski luo suuren osan runoistaan öisin. On pakkokin, kun opetustyö koulussa ja yliopistolla sekä omat jatko-opinnot rohmuavat ajan:

– – jotenkin kaikki vuorokauden tunnit lastatut täyteen koulutyötä ja tiedettä, kasveja ja elukoita, maantietoa ja geologiaa.

Perheellinen mies tarvitsee rahaa. Onkohan runo koskaan elättänyt ketään?

Hellaakoski ei luota muistiin. Aivotyön tulokset karkaavat aamuun mennessä, jos niitä ei kiinnitä saman tien paperille.

Useimmiten olen kai 'Hauen laulun' tapaan – – noussut vuoteesta – – merkitäkseni värsyn toisensa jälkeen tuoreeltaan paperille – –. Hedelmällisimpiä runon kannalta ovat olleet aamuyöt, pienen nukahduksen jälkeen, kun pää alkaa kihistä aiheita, kun ympärillä on hiljaisuus ja sana on notkea kuin luomisen aamuna. Silloin tietää – – että voimat ovat liikkeellä.

Hauen laulu on varmaan kuuluisin Hellaakosken runoista.

Toisessa runossa kala on piilotajunnan asukki, joka vilahtaa pinnassa. Hauki sen sijaan nousee kuusen latvaan, ja kun se kiskaisee rankan biisinsä, vesien paino vaientaa ilman linnut.

Tämä kirja pysyy
hyllyssäni

Hellaakoski sanoo, että runo on "monisalainen". Essee ei kuitenkaan mene "syvällisyyksiin tai muihin tärkeyksiin", vaikka sen on tarkoitus selittää "runon ehkä liiaksi piiloittelevaa merkkikieltä".

Totta kai lukija haluaisi tunnustuksia, jotka luotaavat mielen purkauskanavia, mutta näinkin Runon historiaa  tarjoaa runsaasti tutkittavaa.

Nyppäsin kirjan esiin ajatellen, että poistan hyllynlämmittäjiä. Vaan kuinkas kävi. Istuttuani puoli tuntia sohvan reunalla lukemassa olin valmis ryntäämään kirjastoon ja lainaamaan kaikki Hellaakosken runot.

Aaro Hellaakoski, Runon historiaa
WSOY 1964

Ostin kirjan divarista, joka sijaitsi Runeberginkadulla Temppeliaukion kirkosta ja ratikkapysäkistä alamäkeen päin. Ehkä liike on siellä vieläkin. Luovuus kiinnosti, joten hetken selattuani pulitin rahat.

Kustantajan leiman mukaan nide on "arvostelijan kpl" ja "ilmestyy 19.X.1964".

Helmet-lukuhaasteessa oli kohta "Haluaisin olla kirjan päähenkilö".

• En haluaisi olla mies. Enkä Hellaakoski. Se tienasi leipäänsä opettamalla Tyttönormaalilyseossa maantietoa ja kasvi- ja eläinoppia (sitä sanottiin Koukuksi < Hellakoukku). Sillä oli tuskatiloja (pahin jatkosodan aikana) ja se sairasteli mahaansa ja kuoli 59-vuotiaana kurkkusyöpään – johtuiko siitä, että paljo sikarien polttaminen auttoi runonteossa?
• Mutta haluaisin, että mielen salaperäiset kalat posahtelisivat pintaan elleivät peräti kapuaisi puuhun laulamaan. Ne ovat jänniä kokemuksia.