Aamulyhyet

Räntää ruimi naamalle. Vai olivatko valkoiset hiutaleet silkkaa lunta? Joka tapauksessa paleli. Kansakoulutytön kevätjuhlavarustus ei riittänyt: villatakki, lyhythihainen mekko, polvisukat ja pikkukengät. Säästä huolimatta kotiväki ahersi perunapellolla. Jätin todistuksen keittiön kaapin välikköön. Sana tarkoitti yläkaappien välissä olevia hyllyjä; alakaappeja oli kolme. Kuoriuduin äkkiä juhlavaatteista ja kiskoin tilalle lämpimiä runttuja. Villasukat ja kumisaappaat tuntuivat mukavilta. Sitten lähdin muiden joukkoon perunamaalle. Siemenperunat oli haettu kuopasta hyvissä ajoin ja idätetty saunassa. Kevätjuhlaa edeltävänä päivänä peltoon oli ajettu vaot hevosella ja peruna-arralla. (Se oli yksinkertainen aura, jota ei käytetty muihin töihin.) Koululla ollessani puiset laatikot oli kannettu pientareelle ja osa perunoista ladottu valmiiksi ämpäreihin ja pärekoreihin. Iso peruna oli halkaistu, jos siinä oli monta itua. Astia mukaan vain ja tiputtelemaan ...

Ajatus jysähti mieleen, mutta en uskonut muistiani. Oli pakko hakea kirja hyllystä. Aila Meriluodon rakkausromaani Peter-Peter . Sanottiinko siinä tosiaan, että nelikymppiset ja vanhemmat ovat tämän ajan neekereitä? No sanottiin: "Ei, minä pidän tästä iästä – niin kertakaikkista syrjintää kuin yhteiskunta nykyään harjoittaakin keski-ikään ehtineitä ja sen ylittäneitä kohtaan (jos jotkut ovat neekereitä täällä valistuneissa pohjoismaissa, niin 40 vuotta täyttäneet)." Voi kauheata. Romaanin kirjoittamisaikaan vuonna 1970 olin opiskelija, mutta maailmani oli täynnä eri-ikäistä väkeä. Jopa harmaapäät saivat nauttia kaikesta hyvästä. Eihän se ollut minulta pois. Raivaisin omia polkuja. Yksi parhaista ystävistäni täytti 50 vuotta toukokuun lopulla ja hankki juhliinsa heleänvihreän pitkähelmaisen muotivaatteen. Olisin voinut edustaa samanlaisessa. Että tämä vihamielisyys oli olemassa jo silloin, vaikka en siitä tiennyt. Liki puolessa vuosisadassa tilanne on vain pahent...

Kaari Utrion lausunnot vanhuudesta ovat edelleen käypää tavaraa, vaikka haastattelu ilmestyi jo toista vuotta sitten. ("On kiva olla pieni, sitkeä mummo", Eeva   huhtikuu 2015 s. 14-18.) Utriolle vanheneminen on helpotus. Ei tarvitse enää kilpailla ulkonäöllä eikä työsaavutuksilla eikä sovittaa puheitaan toisten mieliksi. Mummo saa olla ja sanoa. Jo neljän-viidenkymmenen iässä kiinnitin vähemmän huomiota ihmisten koohotukseen ja kukkoiluun. Konnuuksia täytyi luonnollisesti pitää silmällä. Tuhoisankin juonittelun syy oli yleensä naurettava. Kieroilija ei nähnyt omaa kuviotaan, joka selvisi pian, kun toimintaa katseli ulkopuolisena. Vanha ihminen pääsee Utrion mukaan vapaaksi normeista, joita ei aiemmin ole tiedostanut. Haastattelun luettuani fundeerasin, juoksenko yhä turhanpäiväisten juttujen perässä. Hyvin taidan olla irti projekteista ja tavoitteista. Saavutuksia ei ole koskaan ollutkaan. Päässä kävi myös, ettei saa mukautua ympäristön mielikuviin vanhuksista....

Kaksi varista nokki nurmikolle viskattuja parvekekukkia, ja toinen yritti häätää kaverinsa apajalta. Rauhallinen varis lensi pian tiehensä. Seura oli huonoa ja juuripaakut kelvoton ravintola. Äkäinen varis kiinnostui rusakosta, joka söi vieressä ruohoa: kaarteli noin puolen metrin säteellä rusakon naamasta, hyppi ja uhkaili. Citypupu ei korvaansa lotkauttanut. Mitä linnusta, kun koiratkin vain räyhäsivät kävelytiellä ihmisensä lähellä. Rusakon turpa nousi ruohosta, kun säntäilevä varis vaihtoi taktiikkaa ja lähestyi takaa. Nurmen jyystäminen kuitenkin jatkui, vaikka omituinen lintu selvästi huolestutti. Viisi tai kuusi kertaa varis syöksyi valkoista häntäpalleroa kohti. Lopulta rusakko turvautui parin metrin pituisiin väistöliikkeisiin. Jäniksillä ja ihmisillä täytyy olla samoja tunteita. Ilmeestä näki, että rusakkoa suututti. Ruohon seassa oli apilaa, mutta herkkua ei saanut syödä rauhassa, kun mokoma hullu terävänokka oli koko ajan kimpus...

Seurustelukumppani tai puoliso häipyy ilman selityksiä eikä vastaa yhteydenottoihin. Uusi sana tempulle on ghostaus. Mitenkähän sen oikein suomentaisi? Ghost tarkoittaa aavetta. Sana toi mieleen Aila Meriluodon romaanin Peter-Peter ,   jossa toisen naisen tarina kulkee onnetonta loppua kohti: kirjeenvaihto, tapaamisten sählinki ja hyvä seksi, viime vaiheessa tuskainen odotus, suru ja viha. Meriluodon myöhemmin julkaistusta päiväkirjasta käy ilmi, että Peter-Peter   jos mikä on avainromaani. Elämäkerturilleen Panu Rajalalle kirjailija toteaa romaanin ja päiväkirjan pitävän "aika hyvin yhtä todellisuuden kanssa". Vuonna 1970 ainoa merkitsevä todellisuus on Meriluodolle yhtä kuin psykiatri ja runoilija Ivar Grünthal eli päiväkirjan Mart Sarnet eli romaanin Peter Mackus "...kirjoitan kirjeitä vimmatusti, aamusta iltaan, päivästä toiseen, olen onnellinen, rakastunut, täpötäynnä – ja kaikki ihan järjettömästi ja vailla katetta." Mies on yhtä innokas: "Vas...