Joskus elämä on kirjaimellisesti kuin romaanista: et ole ensin uskoa tapahtumaa todeksi.
Kjell Westö kertoo Rikinkeltaisen taivaan loppupuolella henkilönsä isästä, joka asuu hoitokodissa:
Kevään korvalla soitin tutulle tositosivanhalle rouvalle hänen merkkipäivänään. Hänen aloituksensa ihmetytti hiukan.
– Onko siellä kaunis ilma?
Olin esittäytynyt ja aioin onnitella heti, mutta kerroin sitten säästä.
Rouvan olohuoneen ikkunasta avautuu hulppea maisema, josta tuolilla istuva näkee paljon sinistä taivasta tai pilviä. Se varmaan selitti kiinnostuksen.
Juttu jatkui niin kuin puhelut jatkuvat. Kesken kaiken rouva kysyi:
– Onko siellä kaunis ilma?
Ällistyin. Säätila oli käsitelty perusteellisesti hetki sitten. Vastasin kuitenkin toisen kerran, ja hän vaikutti tyytyväiseltä.
Kyselin merkkipäivän vietosta. Rouva sanoi vain, että pöydällä oli herkkuja. Ilmeisesti oli kahviteltu ja sukulaiset tuoneet leivonnaisia – mitähän ne olivat?
Jatkettiin onnittelukorteista, sillä nykyään tarkistan, onko Kusti hoitanut hommansa. Vähän ajan kuluttua rouva keskeytti:
– Onko siellä kaunis ilma?
Hän puhui lauseeni päälle.
Rikinkeltaista taivasta lukiessani ajattelin, että hoitokotikohtauksessa kirjailija halusi korostaa muistisairaan päässä pyörivän sisällön "automaattista" toistumista.
Kappaleen rakenne ei kuitenkaan ollut tehokeino. Kuulin ilmiön omin korvin.
Puhelun aikaan olin saanut hiljattain Westön romaanin loppuun. Oivallus, että hänen kuvauksensa piti täsmälleen paikkansa, järkytti jotenkin.
Minun ja vanhan rouvan yhteinen todellisuus on illuusio. Kuvittelen sen.
Kjell Westö, Rikinkeltainen taivas
Otava 2017
Bloggasin kirjasta 2.6.2018.
Kjell Westö kertoo Rikinkeltaisen taivaan loppupuolella henkilönsä isästä, joka asuu hoitokodissa:
Mukavaa että tulit, siitä on kauan kun kävit viimeksi, hän tervehti vaikka olin ollut siellä edellisenäkin päivänä. Ensimmäisten viiden, kymmenen minuutin aikana – – hän saattoi kuulostaa siltä kuin tietäisi mitä elämässämme ja maailmassa tapahtui, ja syntyi illuusio että me jaoimme saman todellisuuden. – – kun viisi tai kymmenen minuuttia oli kulunut, hän katsoi minua ja hymyili ja sanoi mukavaa että tulit, siitä on kauan kun kävit viimeksi, ja seuraavaksi hän kertoi samat asiat kuin äsken – –.Kun jouduin itse vastaavaan tilanteeseen, ymmärsin ettei muistisairasta voisi paremmin kuvata.
Kevään korvalla soitin tutulle tositosivanhalle rouvalle hänen merkkipäivänään. Hänen aloituksensa ihmetytti hiukan.
– Onko siellä kaunis ilma?
Olin esittäytynyt ja aioin onnitella heti, mutta kerroin sitten säästä.
Rouvan olohuoneen ikkunasta avautuu hulppea maisema, josta tuolilla istuva näkee paljon sinistä taivasta tai pilviä. Se varmaan selitti kiinnostuksen.
Juttu jatkui niin kuin puhelut jatkuvat. Kesken kaiken rouva kysyi:
– Onko siellä kaunis ilma?
Ällistyin. Säätila oli käsitelty perusteellisesti hetki sitten. Vastasin kuitenkin toisen kerran, ja hän vaikutti tyytyväiseltä.
Kyselin merkkipäivän vietosta. Rouva sanoi vain, että pöydällä oli herkkuja. Ilmeisesti oli kahviteltu ja sukulaiset tuoneet leivonnaisia – mitähän ne olivat?
Jatkettiin onnittelukorteista, sillä nykyään tarkistan, onko Kusti hoitanut hommansa. Vähän ajan kuluttua rouva keskeytti:
– Onko siellä kaunis ilma?
Hän puhui lauseeni päälle.
Rikinkeltaista taivasta lukiessani ajattelin, että hoitokotikohtauksessa kirjailija halusi korostaa muistisairaan päässä pyörivän sisällön "automaattista" toistumista.
Kappaleen rakenne ei kuitenkaan ollut tehokeino. Kuulin ilmiön omin korvin.
Puhelun aikaan olin saanut hiljattain Westön romaanin loppuun. Oivallus, että hänen kuvauksensa piti täsmälleen paikkansa, järkytti jotenkin.
Minun ja vanhan rouvan yhteinen todellisuus on illuusio. Kuvittelen sen.
Kjell Westö, Rikinkeltainen taivas
Otava 2017
Bloggasin kirjasta 2.6.2018.
Muistisairas voi todella jankuttaa samaa kysymystä tai kommenttia loputtomiin. Keksin näppärän keinon viheltää peli poikki: ehdotin, että laulapa mulle Eldankajärven jää, Ylös Suomen pojat nuoret tms, ja aina hän aloitti innolla laulamisen, muistipa vielä sanatkin melkein kaikkiin tuttuihin lauluihin, vaikkei juurikaan mitään muuta muistanut. Kun sanat katoavat, laulut jäävät vielä jäljelle.
VastaaPoistaHyvä idea. Sama rouva lauloi kerran Edelweissia saksaksi tekemättä ainuttakaan virhettä, vaikkei ole lukenut koulussa suomea kummempia kieliä. Verbaalinen tyyppi on kyllä aina ollut. Ja laulavainen.
Poista