Aamulyhyet

Kirjaston paras tietokoneasiantuntija tutki läppäriäni – kävi tuuri ja pääsin henkilökohtaiseen opastukseen. Lisäksi tekniikan mies antoi neuvoja ostosreissulle alan liikkeeseen. Ulkoinen hiiri alkoi toimia heti Menin eilen kirjastoon tutkimaan näppäinoikoteitä, jotta saisin läppärin toimimaan tai edes suljettua. Oikotiet kuuluvat tietotekniseen yleissivistykseen, mutta niille on käynyt niin kuin sivistykselle käy. Ostin koneen vuonna 2014 enkä ole mokomia tarvinnut. Nyt laattahiiri oli auttamatta jumissa. Pyysin opastajalta arviota siitä, mikä konettani vaivasi ja kuinka vakavaan ongelmaan hiiri- ja näppäinoireet viittasivat. Hän oli tuonut mukanaan usb-porttiin liitettävän hiiren, ja heti alkuun selvisi, että ulkoinen kapine toimi. – Osta tämmöinen, niitä saa kympillä. Mutta älä osta sitä kympin hiirtä. Kahdellakympillä saat kunnollisen. Uudelleenkäynnistyksen jälkeen toimi myös laattahiiri. Näppiksessä pitäisi olla murulaatikko – Ne näppäimet voivat olla fyysi...

Nyt myrkyn lykkäsi. Läppärin näppäimistö on koukutellut viime aikoina pahasti, ja kun avasin tänään koneen, hiiri oli jämähtänyt. Laukkasin tietysti kirjaston asiakaskoneelle, mutta Google teetti pitkään töitä ennen kuin suostui päästämään minut blogiin sitä kautta. Olen siis hengissä, terve ja järjissäni, mutta käytännöllisesti katsoen internetin ulottumattomissa. Mikä epäilemättä nykyisin tarkoittaa, että olen kadonnut jäljettömiin. Puhelin on, mutta vehkeen näppäimet ja fontit ovat nanokokoa. Lyyti kirjoittaa huonosti. Kysyin heti kirjastoon tultuani, olisiko joku übertech-henkilö paikalla. No oli, paras kaikista vielä. Pyysin valistunutta arvausta läppärini vaivojen laadusta. Sanoin kuvitelleeni, että leivänmurut tai muut ilkeämieliset kotitalousalienit ovat miehittäneet näppiksen. Myös kirjaston kundi piti senlaatuista invaasiota todennäköisenä. Muut kuvailemani oireet taisivat vaikuttaa liian mystisiltä. "Ei sulla ole se kone mukana?" Wow. Ei tullut miele...

Ensimmäiset kuusi vuotta uudessa maassa olivat hukkuvan taistelua, päiväkirjuri toteaa. Maa on Ruotsi ja päiväkirja alkaa vuodesta 1946. Kirjailija ja tutkija Zenta Mauriņa ja hänen puolisonsa Konstantīns Raudive lähtivät Riiasta vuonna 1944. He pakenivat Saksaan neuvostoliittolaisten miehittäjien tieltä. Julkaistujen muistiinpanojen ensimmäisillä sivuilla pariskunta tulee laivalla Saksasta Ruotsiin. Mauriņan kaltaisia ihmisiä on vanhastaan totuttu sanomaan emigranteiksi eikä pakolaisiksi, turvapaikanhakijoiksi tai maahanmuuttajiksi. (Emigrantti kuulostaa hienolta. Ruhtinas juo samppanjaa Pariisissa.) Epätoivoinen yrittäminen palkitaan lopulta menestyksellä. Zenta Mauriņan tie vie täisaunasta – nöyryyttävä kokemus on näille laivalta tulijoille pakollinen – Uppsalan yliopiston kateederiin. Hän tekee sen pyörätuolista käsin. Viisivuotiaana sairastettu polio vammautti loppuiäksi. Kaikki eivät jaksa taistella. Päiväkirjan kakkososassa Mauriņaa järkyttää se, että moni em...

Elämä voi olla kauheaa. Joskus suorastaan traagista. Ja sitten on vielä linnunpaskat. Kauheuslauseen kirjoitin sunnuntaina sähköpostin ensimmäiselle riville. Huomaamattani niin kuin totuudet aina. Linnunjätös oli parvekkeella. Melkein astuin tuoreen lortin päälle. Tiedän. Tiedän. Ei saisi sanoa. Internetin ihmemaassa kuuluu olla positiivinen. Entä jos juuri se inspiroi, että näkee sekä hyvät että pahat ja rumat asiat? Myöntää totuuden noin vain, itsestään selvänä osana elämää. Siitä lähetään missä ollaan, sanoi evakko ojanpenkalla.

Seppo Jokinen esittelee tärkeitä romaanihenkilöitä ratavarressa. Tarkasti ottaen Jämsän asemalla ja sitten tasoristeyksessä joku kilometri Tampereelle päin. Aika: torstai 23. marraskuuta 2017 kello 16.53,15 lähtien. Varsinainen tarina alkaa perjantaina 13. huhtikuuta 2018. Paikka on Tampere, ja jos nytkin määritellään tarkemmin, työkaverit juhlivat komisario Sakari Koskisen ja rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin tupareita. Pari on ostanut talon melkein rannasta Iidesjärven eteläpuolelta. Työkaveri, naapuri tai muu uhri Komisario Koskinen joutuu hoitamaan työyhteisön ihmissuhteita, ja se on paljon hankalampaa kuin esimiestaitojen opiskelu päällystökurssilla. Rikoskonstaapeli Veli-Pekka Simo kokee, että työkaverit kiusaavat. Tilanne on paha: konstaapelin tekee mieli kävellä ulos, kun palaverissa irvaillaan kaikkien kuullen, ja työvuoroon lähtö on käynyt vastenmieliseksi. Kiusaaminen on yksi Jokisen teemoista, ja hän näpäyttää: Ihminen on laumaeläin siinä missä vaikkap...