Aamulyhyet

Maistiaiset kevättalven luku-urakastani: Leijonakattikin, sanovat, kun sillä on maha ravittu ja vatsa tyytyväinen, on kylläisen aikansa melko laadullinen elukka vastaan sattuessakin, lönkäseepä äijä pakojuoksuakin loikassa nisupellon halki olkien välitse metsän puskien piiloon, kun kellä vain on sisu kotona sydämessä ja karakka käden kourissa hätistämään petoa korjaamaan niskanahkansa ja häntäpakaransa ajoissa turviin. Volter Kilpi vertaa yhtä Alastalon salissa -romaaninsa henkilöä leijonaan. Lukiessa tuli heti mieleen petokeskustelu työpaikan kahvipöydässä. Itse kukin tuuletti mielipiteitään susista ja karhuista ja niiden vaarallisuudesta. Somalityötoveri lisäsi oman näkökulmansa: – Leijona voi kävellä ohi, mutta leopardi hyökkää aina.

Olen kirjoittanut liikaa tavaroista. Muuta selitystä en keksi sille, että sain joulun alla yllättäen tarjouksen blogiyhteistyöstä. Uudenlaista sisältöä tarjolla Ensin hämmennyin – eivät kauppiaat yleensä kosiskele tätiblogeja. Sitten pyysin lisäinfoa. Ynnä vatvoin ja vetkutin. Kummastelin omaa nihkeyttäni. Olenhan kirjoittanut tilaustöitä ja vitsaillut, että jos asiaa siltä kantilta ajattelee, kaikki työ on huoraamista. Lisäksi olin pohtinut, mihin suuntaan kehittäisin blogia. Olin jotenkin umpikujassa sen kanssa. Jos tarttuisin nyt tilaisuuteen, voisin kirjoittaa erilaisia juttuja. Värkkäisinkö kokeeksi yhden kaupallisen tekstin? Blogi oli jo menossa teuraaksi Otin kalenterin esiin ja fundeerasin vuotta 2017. Maaliskuun lopulle jysähti yhden päivän kohdalle idea: tähän sopisi lopettaa blogi ja viimeisen merkinnän viimeinen lause olisi tämä. Lopettamisajatus herätti yllättävän ilon ja vapauden tunteen. Pian olin sitä mieltä, että kirvestä koko blogille. En raka...

Mustarastaan aamukonsertti käynnistyy pimeässä neljän tienoilla. Pariskunta jäi syksyllä hyppimään pensaiden alle. Nyt uros kuuluttaa reviirin rajoja. Huilutelkoon. Käännän kylkeä ja nousen väliajan jälkeen, kun taas soi. Talvi autio, lauluton Oravat siirtyivät muualle heti lokakuussa, kun olivat ahmineet tammenterhot loppuun. Myös isot varisparvet katosivat. Pyörällä kulkeva pullamummo arkaili varmaan peilijäisiä kelejä, ja vaakut ovat liian fiksuja päivystämään, jos känttyä ei toimiteta. Viime yönä kolmen rusakon kopla askaroi puskanjuurissa ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Hengissä siis ovat ja pitävät edelleen yhtä. Kevätheviä oksalla Maaliskuun perinnelintu talitiainen karjui eilen pihassa. Voimallinen äs-TII-TII-TII-TII-TII   kilpaili autojen hurinan kanssa. Enpä ole ikinä kuullut mokomaa huutoa. Myös harakat ovat lieheillään. Tammessa keikkui äsken kaksi ja kolmas ropisteli kynsineen peltisellä ikkunalaudalla. Se tiainen huolettaa. Mitä kaupunki teke...

Sydän sykähti, kun tutkailin kirjan takakannen tekstiä. Lakkasin ajat sitten uskomasta kustantajien väsäämiä syöttejä. Nyt kuitenkin seisoin kirjaston kierrätyshyllyn ääressä ja luin: "Miksi mieli on syksyisin maassa?" (Höpsistä, tuumin. Ei ole. Syksy on hurmaava juhla.) "Onko auringon mielialaa kohottavalla vaikutuksella biologinen perusta?" (Hm.) "Mitä kehon sisäinen aika ja sitä mittaavat kellot ovat? Kuinka valo säätelee vuorokausirytmiämme..." (Hei, tämähän onkin mielenkiintoista.) Toisessa kappaleessa tuli se sykähdys: "Dosentti Timo Partonen kertoo kirjassaan elävästi valoisan ja pimeän vaihteluun liittyvän jaksollisuuden vaikutuksista ihmisen terveyteen. Valo on ... kehon sisäisille kelloille myös aikamerkki..." Tämä on sitä, ilahduin. Kaamosunettomuusjuttua. Kansi viekoitteli heti: keltaiset krookukset ja nimi Kaamoksesta kesään lupasivat keväistä luontokirjaa, ehkä valokuvia. Sitten kävi ilmi, että Partonen on juuri se ...