Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2016.

Kaasukammiot

Adolf Hitler ei keksinyt kaasukammioita omasta päästään. Ajatuksen oli pukenut sanoiksi ainakin Saksan entinen keisari Vilhelm II enkä usko hänenkään mietteidensä omaperäisyyteen. Simon Sebag Montefiore kirjoittaa teoksessaan  Jerusalem : kaupungin elämäkerta   näin: "Juutalaiset olivat 'keisarikuntani loiseläjiä', jotka hänen [Vilhelm II:n] mukaansa 'vääristelivät ja turmelivat' Saksaa. Vuosia myöhemmin, asemansa menettäneenä monarkkina, hän ehdotti juutalaisten joukkotuhontaa kaasulla."   Kaasukammiot eivät olleet yhden poikkeusyksilön mielipuolinen projekti. Idea leijui kulttuurissa, ja Hitler vain ryhtyi toteuttamaan sitä. Joku kirjaston asiakas oli kierrättänyt tämän: Simon Sebag Montefiore, Jerusalem : kaupungin elämäkerta Suomentanut Otto Lappalainen WSOY 2012 ISBN 978-951-0-35365-3 Lainaus on sivulta 462. Lisäys: Ei Hitler keksinyt Kolmatta valtakuntaakaan itse. Ajatus on 1200-luvulta, kirjoittaa Hans Ruin teoksessaan Poesiens mystik ...

Asioita jotka...

Mainostoimittaja Mia Kankimäki (38) saa loistavan idean ja myös toteuttaa sen: "Saan idean, että lähden vuodeksi vuorotteluvapaalle. Saan idean, että lähden Japaniin tutkimaan Sei Shōnagonia, kirjoitan hänestä ja itsestäni..." Kankimäki asuu Kiotossa, Tokiossa, Lontoossa, Vihdissä ja taas Kiotossa, mistä pakenee Thaimaahan, kun Fukushiman ydinvoimala alkaa vuotaa. Kirjoittamaan hän päätyy Normandiaan. Siellä syntyy Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin , 380 sivua matkakertomusta. Hovinainen jolla oli sana hallussa Kankimäen kirjaan voi tarttua, vaikka Sei Shōnagon olisi aivan tuntematon suuruus. Kaikki ovat yhtä ymmällä. Kukaan ei tiedä edes Shōnagonin oikeaa nimeä. Se tiedetään, että runoilijasuvun tytär palveli Japanin hovissa keisarinnan seuranaisena. 990-luvun puolivälissä hän aloitti Tyynynaluskirjan ,   kokoelman muist...

Yölaulu

Iho muistaa sen jostain kymmenen vuoden takaa. Menin parvekkeelle kuudelta aamulla, ja talvi-ilma tuntui paljaisiin käsivarsiin melkein lämpimältä. Vieressä pimeyden keskellä alkoi mustarastas laulaa. – Heikin päivänä karhu kääntää kylkeä, muistutti sisäinen folkloristi. – Nyt on talven puoliväli. No, täällä rannikolla se on myöhemmin. Kylmintäkin vasta helmikuussa, jos tilastoja on uskominen. Paras talvi on se, joka ei tule ollenkaan. Haluan pimeän laulajat takaisin ja siperiat ... hm ... Siperiaan.

Arki sanoiksi

Yhä enemmän kiinnostun siitä, mitä todella tapahtuu. Välillä hommasta puuttuu glamour. Leikkelen joustolankoja kiinalaisista lumppusukista, koska varret kiristävät. Ei varsinaista blogikamaa. Blogiin voisi kuitenkin tallentaa arkea, joka helposti katoaa näkyvistä. Niin käy osaksi sen takia, ettei kirjoittaja halua tunnustaa rehjuamistaan todeksi. Ei edes itselleen. Innostun, kun teksti asettuu silmäkkäin elämän kanssa. Aiheena saa olla haiseva biojäte tai sielua tärisyttävä rakkaus. Ei mitä, vaan miten. Rehellisesti. Täsmällisesti. Nykyään ylenkatsottu nettipäiväkirja oli arjen arkisto. Ihmiset kirjoittivat omista kokemuksistaan ja unohtivat poseerata. Palataanko siihen?

Reki esiin

Joulun tienoilla töissä oli  aina rentoa ja hiljaista. Pystyi keskittymään, kun väki piti lomaa. Tajuavatkohan esimiehet, kuinka paljon työrauha lisää tehoa? Suunnittelin välipäivinä pääsiäisjuttuja, seuraavaa joulua ja kesää. Loppiaiselta aloin tilailla. Vakiporukka osasi odottaa soittoa tai kirjettä ja oli puolestaan kehitellyt aiheita. Irtauduin kalenterista ja vuotuisjuhlista yksityiselämässäkin. Myöhemmin ilta-aamu-ilta-aamu hävitti vuorokauden tajun. Neitoperhoset yllättivät ensimmäisenä suurena vaelluskesänään. Leikkelin ja liimailin joulua, kun 17 kaunotarta eksyi sisään työhuoneeni ikkunoista. Kahviputkasta tullessa muki oli tipahtaa kädestä, kun huomasin oudot punaiset perhoset. Laji oli minulle uusi. Joka puolella lepatti, ja pöydällä istui muutama palstavedosten ja joulukuvien päällä. Työnantaja alkaa vaatia tohinaa loppiaisen jälkeen. Lomalaisten on pakko nostaa rukki nurkasta ja kopistella lumet sontare...