Kuulosti liioittelulta, kun äitini vastusti jotain todella kiukkuisena: "Hitlerin hommaa!"
Sitten oivalsin, että Kolmannen valtakunnan aikoina äiti oli jo aikuinen, rippikoulun juuri käynyt ja töissä ja kaikkea. Vertaus nousi omasta kokemuksesta.
1950-luvulla sota oli läsnä lastenkin elämässä. Tavaroita alettiin saada, mutta kahvinkorvike ja mädät lantut vilahtelivat keskusteluissa. Evakot käänsivät usein puheen Karjalasta lähtöön.
Albumin kuvat näyttivät bunkkerin, jokeen vajonneen panssarivaunun ja rikki ammutun kirkon. Kranaatin räjähdys nosti multasuihkun keskelle mustaa maisemaa, jossa törrötti silpoutuneita puunrunkoja.
En koskaan pelännyt sotaa, mutta pidin sitä mahdollisena sitten, kun olisin aikuinen. Elämään kuului, että välillä oli sota. Koulussa laulettiin Isänmaan virttä, joka vaikutti täysin asialliselta: "Niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana."
Ei ihme, että pasifistit myöhemmin kimpaantuivat, kun totesin, että aate oli hieno mutta epärealistinen.
Uskonto ja politiikka kietoutuivat toisiinsa sota-ajan Suomessa. Vanha lehtori, jonka kanssa keskustelin paljon, mietti isänsä ajatusmaailmaa. Ihanteelliselle miehelle uskonto ja isänmaa olivat pyhiä. Ne olivat saman asian kaksi puolta.
Nykymaailmassa näkyy vastaavia ilmiöitä. Toisaalta ihanteita käytetään sumeilematta hyväksi politikoinnissa, koska ihmiset on helppo johdatella toimimaan niiden mukaan. Sodat ovat viime kädessä herrojen sotia.
Samaa kuin sota-ajan Suomessa on sekin, että taisteluissa kuoleminen silataan uskonnollisella lohdutuksella. Paljas, raaka murhe täytyy kantaa yksin.
Vanhempieni tapaiset ihmiset ottivat sodan realistisesti. Yritettiin vain selvitä, kun tulvavesi ulottui juoksuhaudassa melkein polviin. Eikä askel kaikunut, kun pommituksia pakeneva nuori nainen kantoi matkalaukkuaan lasinsirpaleiden peittämällä kadulla.
Surullista, mutta uutislähetykset vakuuttavat, että minäkin tiesin elämän realiteetit lapsesta asti. Ihmisessä on sisäinen hitler, joka pyrkii jatkuvasti hankkimaan elintilaa.
Sitten oivalsin, että Kolmannen valtakunnan aikoina äiti oli jo aikuinen, rippikoulun juuri käynyt ja töissä ja kaikkea. Vertaus nousi omasta kokemuksesta.
1950-luvulla sota oli läsnä lastenkin elämässä. Tavaroita alettiin saada, mutta kahvinkorvike ja mädät lantut vilahtelivat keskusteluissa. Evakot käänsivät usein puheen Karjalasta lähtöön.
Albumin kuvat näyttivät bunkkerin, jokeen vajonneen panssarivaunun ja rikki ammutun kirkon. Kranaatin räjähdys nosti multasuihkun keskelle mustaa maisemaa, jossa törrötti silpoutuneita puunrunkoja.
En koskaan pelännyt sotaa, mutta pidin sitä mahdollisena sitten, kun olisin aikuinen. Elämään kuului, että välillä oli sota. Koulussa laulettiin Isänmaan virttä, joka vaikutti täysin asialliselta: "Niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana."
Ei ihme, että pasifistit myöhemmin kimpaantuivat, kun totesin, että aate oli hieno mutta epärealistinen.
Uskonto ja politiikka kietoutuivat toisiinsa sota-ajan Suomessa. Vanha lehtori, jonka kanssa keskustelin paljon, mietti isänsä ajatusmaailmaa. Ihanteelliselle miehelle uskonto ja isänmaa olivat pyhiä. Ne olivat saman asian kaksi puolta.
Nykymaailmassa näkyy vastaavia ilmiöitä. Toisaalta ihanteita käytetään sumeilematta hyväksi politikoinnissa, koska ihmiset on helppo johdatella toimimaan niiden mukaan. Sodat ovat viime kädessä herrojen sotia.
Samaa kuin sota-ajan Suomessa on sekin, että taisteluissa kuoleminen silataan uskonnollisella lohdutuksella. Paljas, raaka murhe täytyy kantaa yksin.
Vanhempieni tapaiset ihmiset ottivat sodan realistisesti. Yritettiin vain selvitä, kun tulvavesi ulottui juoksuhaudassa melkein polviin. Eikä askel kaikunut, kun pommituksia pakeneva nuori nainen kantoi matkalaukkuaan lasinsirpaleiden peittämällä kadulla.
Surullista, mutta uutislähetykset vakuuttavat, että minäkin tiesin elämän realiteetit lapsesta asti. Ihmisessä on sisäinen hitler, joka pyrkii jatkuvasti hankkimaan elintilaa.
Meillä sota oli vaiettu juttu eikä mitään kuvia ollut. Äiti muisteli kovaa työntekoa ja nimikkohevosensa joutumista rintamalle ja paluuta kurjana kopukkana. 70-luku oli sietämätöntä poliittisesti ankean ilmapiirin takia. Atomisodan uhka leijui ilmassa koko ajan. Sikojenlahti ei ollut unohdettu, samoin pelko naapurin miehityssuunnitelmista eli kaikkien takaraivossa. Leo Mellerin ennustelut (ja poikansa painajaisunet, joita esiteltiin profetiana) eivät parantaneet mielialaa. Nyt sodan varjot ovat taas täällä, tosin vähän erilaisina, kun uhka tulee lisäksi myös etelästä.
VastaaPoistaKäytät samaa sanaa ankea, jolla olen kuvannut 70-lukua ensi sunnuntain blogimerkinnässä. (Olen kirjoitellut tätä aatesarjaa osaksi etukäteen, kun inspiraatio on iskenyt.) Opiskelin 70-luvun alkupuolella, ja ilmapiiri oli niin epämiellyttävä, että torjuin kaiken poliittisen. Nuoruuden ilo tuntui kielletyltä. Sodan uhkan tunsin kyllä, mutta ajattelin niin kuin jo kansakoulussa, etten voi sodalle mitään ja sitten on vain kärsittävä.
PoistaIsot kiitokset kommentistasi! Se lisää blogiin arvokasta sisältöä ja tallentaa ihmisten aitoja kokemuksia.
Korjaus: Se oli Viktor Klimenkon poika joka niitä painajaisia näki ja isä esitti profeettaa Mellerin lafkassa ja tämän ohella. Anteeksi sekoiluni...
Poista