Aamulyhyet

Kommentoijan innoittama aatteiden tarkastelu jatkuu. Vuorossa on uuvuttavan poliittinen 1970-luku. Opiskelijaelämän piti olla iloista, mutta tuntui, että ankea vasemmistolaskeuma peitti kaiken. Kokonaisen talven asuin kimppakämpässä, jossa silmät osuivat ensimmäiseksi metrin korkuiseen Leniniin tykinlavetilla. Juliste oli ruma, suorastaan puistattava. Jo sen katseleminen olisi riittänyt vieroittamaan agitaatiosta ja propagandasta loppuiäksi. Tiedonantajaa   ja muuta aatteen lehdykkää ojennettiin kuitenkin joka nurkalla. Innokkaimmat käännyttäjät pyrkivät materiaalin jakelun lisäksi poliittisiin keskusteluihin. Fiksu kiersi toista kautta, jos ei välittänyt ottaa kantaa yliopiston hallinnon uudistamiseen. Tilaisuuksiin lähtemistä vastustin niin sinnikkäästi, että himoaktivistikin luovutti. Sopiva hämyimago auttoi: flower power -kissa seinällä ja pitkät helmat antoivat ymmärtää, ettei tyypistä sukeutuisi käyttökelpoista kulttuurikommaria. Loputtomat oppiriidat tympivät n...

Kuulosti liioittelulta, kun äitini vastusti jotain todella kiukkuisena: "Hitlerin hommaa!" Sitten oivalsin, että Kolmannen valtakunnan aikoina äiti oli jo aikuinen, rippikoulun juuri käynyt ja töissä ja kaikkea. Vertaus nousi omasta kokemuksesta. 1950-luvulla sota oli läsnä lastenkin elämässä. Tavaroita alettiin saada, mutta kahvinkorvike ja mädät lantut vilahtelivat keskusteluissa. Evakot käänsivät usein puheen Karjalasta lähtöön. Albumin kuvat näyttivät bunkkerin, jokeen vajonneen panssarivaunun ja rikki ammutun kirkon. Kranaatin räjähdys nosti multasuihkun keskelle mustaa maisemaa, jossa törrötti silpoutuneita puunrunkoja. En koskaan pelännyt sotaa, mutta pidin sitä mahdollisena sitten, kun olisin aikuinen. Elämään kuului, että välillä oli sota. Koulussa laulettiin Isänmaan virttä,  joka vaikutti täysin asialliselta: "Niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana." Ei ihme, että pasifistit myöhemmin kimpaantuivat, kun totesin, että aate oli hieno...

Kommentoijan inspiroimia muisteluja uskonnosta ja toisen kulttuurin kohtaamisesta: Kun olin lapsi ja nuori, suomalainen kouluopetus eli vielä kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Oli itsestään selvää, että pidettiin aamuhartaus, opeteltiin ulkoa virsiä ja mentiin kinkereille. Ymmärsimme kuitenkin jo kansakoulussa, että voi uskoa tai olla uskomatta. Erilaista uskomisen tapaa edustivat helluntalaiset – paikkakunnalla sana lausuttiin näin. Ateistejakin löytyi, ja jotkut miehet esittivät äänekkäitä kirkonvastaisia mielipiteitä. Erottelut olivat tiedossa, mutta vain aikuiset kiinnittivät niihin huomiota. Koululaiset ystävystyivät ja rakastuivat oman päänsä mukaan. Rippikoulu opetti sitten teoriapuolen: toisen vakaumusta kuului kunnioittaa. Mustalaiset leiriytyivät kansakoulun lähelle sillan pieleen. Kotimatkalla tarkkailimme vaivihkaa nuotiota ja erikoisia vaatteita. Hevosesta vähät välitimme, sillä niitä oli joka talossa, meilläkin. Emme kehdanneet mennä kahvittelijoiden välistä...

Yksi edellisen merkinnän kommenteista viittasi uskontoon. Tavallisen suomalaisen mieleen tulee siitä ensimmäiseksi luterilainen kirkko ja varsinkin ne, joita sanotaan uskovaisiksi. Ulkopuolinen näkee kirkon, joka yrittää miellyttää kaikkia, koska pelkää jäsenmäärän romahdusta. Nykyajan pakanaksi esittäytyvä mies tuumii, että kirkolta puuttuu selkäranka. – Tämä nykyajan pakana on uskonnoton. Herätysliikkeissä ja muissa sisäpiireissä korostetaan tavattomasti yksilön aktiivisuutta. Suomalaiseen kulttuuriin syntynyttä ja lapsena kastettua ihmistä moititaan liian helposti nimikristityksi. Seuraava mielleyhtymä uskonnosta puhuttaessa on usein muslimi, joka asuu naapurissa tai on samassa työpaikassa. Päinvastoin kuin vaikka perusluterilaisen uskonto, islam nähdään myös osana etnisen ryhmän kulttuuria. Sen poliittiset yhteydet ovat jatkuvasti esillä uutistapahtumissa. Kyllä, kyllä. Yksinkertaistettua. Jostain on silti aloitettava. Uskonnon pohtimisesta näyttää syntyvän enemmän teks...

Mökkiläinen tilasi lehden, jotta pysyisi selvillä maakunnan tapahtumista. Hän pöyristyi, kun aviisi tuli: laiha tabloidinlittana, pientä pränttiä. "Jos olisin tämän tiennyt, en olisi varmaan tilannutkaan." Sisältö herätti arvelun, että säästöt ovat tabloidiin siirtymisen todellinen syy. Lehti näyttää paksulta – tämä ei edes näyttänyt – vaikka sivujen ala ja juttujen määrä ovat vähentyneet puoleen. Hyvän lehden uusiokäyttö on monipuolista. Vaan taittelepa biojäteastia tabloidista. Ei siihen kovin paljon mahdu. Mökkioloissa entisajan iso sanomalehti on vaivaton saunan pukuhuoneessa. Matto kastuu kylpijän jaloista, ja sen kuivattaminen on hankalaa. Lehti sen sijaan käy seuraavalla kerralla sytykkeeksi vesipadan alle. Pikkuisia tabloideja saa latoa lattialle monta vieretysten. Uuneista pitää ottaa tuhka vähän väliä. Työ on sotkuista, ja maalainen haluaa luukun alle kunnollisen sanomalehden. Tuttava lähetti kiireen vilkkaa sähköpostia lähikaupunkiin, jossa ilmestyy broadsh...