Aamulyhyet

Kommentoija törkkäsi kipupisteeseeni, kun hänelle valkeni, etteivät kirjastot säilytä kaikkea. Asiakas voi tosiaan jäädä nuolemaan näppejään. Helsingin kaupunginkirjasto rakentaa Töölönlahdelle Oodia, johon tulee studioita ja muita pöksiä, elävien kuvien teatteri ja niin edelleen. Saa noita tietysti olla, mutta meikäläinen istuu antiikkisen läppärinsä ääressä ja tuntee syrjäytyneensä. Olen kai epätrendikäs kulttuuritantta. Pyöriikö niitä kirjastoissa liikaa? Helmet-tietokannasta hävisi yllättäen Samuel Pepys – vihreäkantinen päiväkirjasarja, jonka olen lukenut kahteen kertaan ja ajattelin lukea nyt kesän mittaan uudelleen. Kymmenkunta paksua osaa, sensuroimattomat naisjutut ja hyvät tieteelliset selitykset. Myös Harold Nicolsonin ja James Lees-Milnen päiväkirjat ovat menneet samaa hukan tietä. Ymmärrän miksi vajaat sarjat on poistettu, mutta ei Nicolsonin elämäkerta korvaa niitä. Jamesin duunin evakkopaikka oli High Wycombe. Parina Englannin-kesänäni kävin siellä ...

Sää on ainoa, mitä kaupunkilaisella oikeastaan on jäljellä luonnosta, eikä sillekään joudu altistumaan kovin paljon. Toisaalta sää on nykyään harrastus. Kauppias mainostaa langatonta joka kodin sääasemaa, ja innokkain porukka ajelee satoja kilometrejä ukkosrintaman perässä. Tavallinen mutta harvinainen Kirjailija Matti Mäkelän "elämyksellinen essee" eli Sääkirja   lähtee liikkeelle huoneihmisen – hauska määritelmä! – vähistä tilaisuuksista olla ulkona: "Neljä päivää, koko elämässä, siinä huoneihmisen mahdollisuus kokea marraskuinen, tyyni, aurinkoinen arkipäivä luonnossa! Siksi myös tämän kirjan toinen osa kuvailee suomalaista vuodenkiertoa nykyihmisen näkökulmasta, kaikkia niitä nautintoja, tylsyyttä ja elämyksiä, joita sää voi antaa." Mäkelä perustaa laskelmansa neljästä päivästä siihen, ettei aurinko juurikaan paista marraskuussa ja että ihmisen elämästä menee 20 vuotta koulussa ja seuraavat 30 töissä. Vain jos saa määrätä ajankäytöstään itse, pääse...

Sukulaiset ovat muistelleet Ilmari Kiannon runoa "Vanhalla vinnillä kummittelee".  Äiti luki sitä serkkupojille, kun nämä olivat pieniä, ja myöhemmin omille tyttärilleen. Runosta sai vähillä esityskeinoilla dramaattisen. Jo alku oli lupaava: Vanhalla vinnillä kummittelee: kuuletkos – ullakon ukset ne käy! Lattiat oudosti loksahteleepi – taas joku loukkohon kyyristäy . . .    Ken se? Ken se? Säkeistöjen lopussa toistuvat kysymykset lisäsivät jännitystä kerta kerralta. Vintin irvisuiset aaveet tanssivat tohvelit jalassa tai astelivat raskailla saappailla konttoorin nurkissa. Ne viskelivät arkiston kirjat ja muut tavarat hujan hajan. Romujen takaa kummitukset löysivät rikkinäisen harpun ja yrittivät helkytellä. Tulkkauspalvelu Kianto–suomi En muista, että olisin ihmetellyt outoja sanoja, joita runossa vilisi. Ukset,   kipsisen Mozartin   ja sen sellaiset äiti osasi tietysti selittää, jos kysyin. Äidinäiti käytti sanaa  loukko,   eikä ...