Uutispätkä selitti miten ihmisestä tulee valehtelija.
Kun aivot tottuvat syöttämään pajunköyttä, syyllisyydentunne lakkaa. Lopulta emävalhekin pääsee suusta ilman, että omatunto kolkuttaa.
Sitä uutisessa ei kerrottu, että valehtelijan sosiaaliset suhteet rapautuvat.
Oivalsin kerran, että tuttu esitti jo kolmatta muunnelmaa elämänsä tarinasta. Hän oli kai unohtanut entiset jutut tai peräti rakentanut hohdokkaamman version.
Hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään. Kuuntelin vain.
Sitten aloin tarkkailla puheita kriittisesti ja huomasin tutun sumuttavan myös pikkuasioissa, joista ei ollut mitään järkeä valehdella.
Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että käyttäydyn niin kuin hän puhuisi totta, mutta lähden mielessäni siitä, että kaikki on pötyä – suunnilleen kyllä onkin. Totuusprosentin pohdiskelu veisi liikaa energiaa.
Se läheisyydestä ja aidosta jakamisesta, johon olisi ollut mahdollisuus.
Olen kyynistynyt ja laiskistunut, koska valehtelu on maan tapa. Miksi näkisin vaivaa, jos yksityinen tai yhteiskunnallinen kuvio on pelkkää teatteria?
Kun aivot tottuvat syöttämään pajunköyttä, syyllisyydentunne lakkaa. Lopulta emävalhekin pääsee suusta ilman, että omatunto kolkuttaa.
Sitä uutisessa ei kerrottu, että valehtelijan sosiaaliset suhteet rapautuvat.
Oivalsin kerran, että tuttu esitti jo kolmatta muunnelmaa elämänsä tarinasta. Hän oli kai unohtanut entiset jutut tai peräti rakentanut hohdokkaamman version.
Hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään. Kuuntelin vain.
Sitten aloin tarkkailla puheita kriittisesti ja huomasin tutun sumuttavan myös pikkuasioissa, joista ei ollut mitään järkeä valehdella.
Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että käyttäydyn niin kuin hän puhuisi totta, mutta lähden mielessäni siitä, että kaikki on pötyä – suunnilleen kyllä onkin. Totuusprosentin pohdiskelu veisi liikaa energiaa.
Se läheisyydestä ja aidosta jakamisesta, johon olisi ollut mahdollisuus.
Olen kyynistynyt ja laiskistunut, koska valehtelu on maan tapa. Miksi näkisin vaivaa, jos yksityinen tai yhteiskunnallinen kuvio on pelkkää teatteria?
Pakonomainen tai sairaalloinen valehtelu on tietysti eri juttu kuin "sosiaalinen voiteluaine"; on parempi kehua työkaverin kampausta tai vaatetta kuin sanoa suoraan että nyt kannattaisi vaihtaa tuo pikimmiten. Siinä on ehkä hiuksenhieno raja onkokaan valehtelua vai arkipäivän lojaalisuutta...
VastaaPoistaOn sitten ihmisiä joilla on pakonomainen tai sairaalloinen tarve valehdella. (Luin juuri äskettäin noista asioista tutkimustietoa.) He valehtelevat vaikka siitä ei olisi mitään konkreettista hyötyä itselle. DePaulon mukaan patologiset valehtelijat ovat usein manipuloivia ja häikäilemättömiä. Valehtelu on heille psykologisen vaikuttamisen keino. Sairaalloinen valehteleminen liittyy yleensä erilaisiin luonnehäiriöihin - esim. teatraalinen persoonallisuushäiriö. Mahdollisesti sinullekin kerrotut elämäntarinat on väritettyjä wannabe-tarinoita.
Jostain lääkärijutusta luin myös että valehtelu voi liittyä esim. kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.
Itse olen oppinut erottamaan yhden selvän valehtelumetodin - pätee sataprosenttisesti: kun joku kehuu kuinka hyvin menee esim. avioliitossa, siis niin uskomattoman hyvin kertomusten perusteella että muistaa sanonnan "jos joku kuullostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei yleensä olekaan", niin noin vuoden sisään on avioero. Hämmästytin kerran tuttuni, joka ihastellen kertoi eräästä pariskunnasta kuinka heillä kulemma menee niin mukavasti, töksäyttämällä heti että jaaha, ne siis eroo kohta. Ja niin kävi.
Lieneekö jotain tosiasian kieltämistä myös itseltä, ennenkuin on pakko katsoa totuutta silmiin pitää hetki kellua pumpulipilvellä - kuvitelmissa.
Toisaalta, luulenpa että tässä valehteluasiassakin pätee 80/20 -sääntö, eli 80 % ihmisistä kuitenkin pyrkii hyvään ja totuudenmukaiseen sekä myös suht kohteliaaseen kommunikaatioon. Kyynistymisessä kannattaa muistaa, haluaako sittenkään siirtyä siihen 20 prosenttiin vai pysyä edelleen valitsemallaan tiellä.
Kaikki puolen valinnat kun on omia. Ei voi sanoa että "kun kaikki muut tekee niin määkin teen". Se ei vaan ole kunnollinen perustelu.
Eikä koskaan saa antaa periksi. Kyynisyydellekään. Kyynisyys ei ole geenien tai aivokemian tuotetta, vaan se on sitä persoonallisuuteen kuuluvaa osiota, jota voi kehittää.
Tästä tuli nyt pitkä juttu koska itse olen sattumoisin tutkiskellut samaa aihepiriä.
Kiitos superkommentista! Mielenkiintoisia tutkimustietoja. Minulla on pelkkä mutu-tuntuma aiheeseen.
PoistaMitä kyynisyyteen tulee, olen tosiaan ajatellut jo pitkän aikaa, etten kauheasti jaksa uskoa kenenkään rehellisyyteen. Kun valehtelemista ja huijaamista harrastaa yksi sun toinen. Olen ollut taipuvainen pitämään tätä kehityksenä: ymmärrän vihdoin olla realisti. :)
Vaikka kyynistyisin miten, en aio ruveta valehtelemaan. Olen liian laiska pitämään henkistä kirjaa siitä, mitä olen kenellekin sanonut. Kun esittää asiat niin kuin ne ovat, säästää voimiaan. Sitä paitsi epärehellisyys on absoluuttista tyylin puutetta.
Arvostan aitoutta. On surullista huomata, ettei keskustelukumppanin kanssa pääse kiinni siihen, millaista elämä oikeasti on. Kun toinen valehtelee, koko homma on ajan tuhlausta, enkä lopulta jaksa pitää yllä tyhjänpäiväistä höpinää. Ihminen, joka osoittautuu rehelliseksi, on suuri aarre.
Kaikkea ei tietenkään tarvitse paljastaa kaikille, ja luottamuksellisten elämäntarinoiden ynnä muiden totuuksien kertomiselle on usein myös jokin muita oikeampi hetki.
Jos toisella on kaamea riepu päällä tai sattuu muuta vastaavaa, siihen on tavallisesti jokin syy, ja "viisas ei virka mitään". Tyyppi tietää yleensä asian itsekin, muttei ole sinä päivänä tai niissä oloissa pystynyt parempaan.
Siis ei piriä kuitenkaan, vaan aihepiiriä!
VastaaPoistaHeh heh!
Poista