Puistouni

Pari kolme vuotta ennen potkuja uni näytti, miten koin työni ja mitä toivoin tulevaisuudelta:

• Kumpuileva puisto, ruoho hyvin lyhyttä. Kapea hiekkatie ja sen varrella säännöllisin välein penkkejä. Siellä täällä nurmikolla pienilatvaisia, ohutrunkoisia lehtipuita.

• Haravoin kuivia ruskeita lehtiä mustiin jätesäkkeihin. Etenin loivaa alamäkeä ja aina kun säkki täyttyi, suljin sen narulla ja asetin keskelle penkkiä, yhden säkin kullekin.

• Puisto loppui, ja viimeisen penkin jälkeen tuli vetinen notko. Sen takana näin rinteen, jolla kasvoi sekametsää. Paljon korkeita lehtipuita, joista osa oli punaisia ja keltaisia, mutta seassa myös keväänvihreitä.

• Notkon ylittäminen oli taistelua. Ensin puolilaho puuaita, jota oli vahvistettu piikkilangalla. Sen takana pajukkoa, saramättäitä, kavalia suolammikoita.

• Kun vihdoin olin päässyt metsän reunaan saakka, löysin polun ja lähdin hyvillä mielin kiipeämään rinnettä ylös.

Ensimmäinen tulkintani koski jätesäkkejä ja penkkejä: kirjapainon aikataulu, jonka tahdissa elämä kulki.

Myöhemmissä tapahtumissa on helppo nähdä rämpiminen ja kahden vuodenajan metsä – työttömyys ja uusi työpaikka.

Lähes viisikymppisen pää teki käsityksistään ja toiveistaan elokuvan.