Aamulyhyet

Elämä on kuin tiedonhaku: absoluuttisen epävarmaa. Se tuli mieleen, kun näin kaupungilla tietotekniikan alan opiskelukaverin vuosien takaa. Hänen toisesta rinnastaan on löytynyt kyhmy. Mammografian – sellaisen tavallisen ikäluokkaseulonnan – jälkeen tuli kutsu jatkotutkimuksiin. Nyt kirurgi on valmis ryhtymään toimeen. Hänen miehelläänkin on syöpä, tosin ei helpoimmin tappavaa lajia. Opintoni ovat vanhentuneet, mutta elämä ja tiedonhaku -vertaus, johon kerran tiivistin keikkatöitä tekevän opiskelijan tulevaisuuden, kuuluu sarjaan ikuiset totuudet. Tiedonhaun epävarmuuden perustelu: Koska tiedonhaku on absoluuttisen epävarmaa (ei tiedetä kuinka monta hyödyllistä dokumenttia on ja kuinka monta niistä jäi löytämättä) – –. (Kalervo Järvelin, Tiedonhaku tekstitietokannoista, s. 29.) Vaikka tekniikka on kehittynyt, tiedonhaun tulokset ovat huonompia kuin ennen. Mitä hakukone suosii? Tuttujen mielipiteitä? Niin, se elämä. Epävarmaa ja paskamaista.

Leonard Cohenista tuli elämäni simultaanitulkki. Aluksi oli 70-luvulla Suzanne, mustaa teetä ja tenttiluvut jokivarressa. Hunajainen aurinko and all that. Sitten ilmaantui Alexandra.   Ensin kirjaan ja myöhemmin yhteen kymmenestä uudesta laulusta. Mieltymykseni on ollut valikoiva. Useaan otteeseen Cohen on päätynyt kauas siitä yksinkertaisesta tyylistä, josta pidän – äijä ja akustinen kitara on loistava kokoonpano. Aiheetkaan eivät innostaneet: melankolia, väkivalta, snow.   Tulevaisuus voi olla kuraa, mutta ei siinä jaksa velloa etukäteen. Huominen saa pitää huolen itsestään. Cohen on runoilija joka käänteessä. Kuulijan täytyy olla tarkka: äkkinäinen ei hoksaa, missä roolissa henkilöt ovat ja rukoillaanko vai rakastellaanko. "O my love, I still recall the pleasures that we knew."   Kirjailijahan Cohen oli jo ennen kuin ryhtyi muusikoksi. Sitä paitsi biisit alkavat elää omaa elämäänsä, kun artistin tuotantoa seuraa kauemmin kuin erämaavaelluksen mitan...

Maalla. Viljan tuoksu ja haapojen läpätys pimeässä. Ei tarvitse nähdä peltoa tietääkseen, kasvaako siinä ohraa vai kauraa. Poppelit aurinkoisena päivänä kaupungissa: lähes mustat häikäisevän valkoista seinää vasten. (Kapea puu mahtuu kerrostalojen väliin.)

Kymmenen vuotta sitten oli Helsingissä yleisurheilun MM-kisat. Ja se ukkosmyrsky. Katselin pilveä, avasin verkkopäiväkirjan ja lisäsin tiedotuksen: Koulussa illalla, syön tauolla persikkaa. Berlusconin mielestä suomalainen ruoka on kurjaa. Minun mielestäni italialaiset poimivat hedelmänsä raakoina. Kastun kotiin mennessä. Ennusteen mukaan mereltä lähestyy kylmä rintama, mikä tarkoittaa ukkosta, vettä ja rakeita. Minulla on hihaton toppi, sadetakkia ei tietenkään ole mukana. Julkaisin ystäville tarkoitettuja postauksia aina kun pääsin koneen ääreen. Internetyhteys kotona oli harvinaisempi kuin nykyään, eikä tädeillä ollut mobiililaitteita. Opiskelin uutta ammattia ja tein samalla keikkoja duunissa, josta sain myöhemmin vakipaikan. Littimäräksi en sentään kastunut. Syöksyin kuurojen välissä raitiovaunuun ja Sörnäisissä metroon. Ukkonen oli sekoittanut liikenteen, joten sain istua junassa odottelemassa, että matka jatkuisi. Työkaveri oli kisoissa toimitsijana. Hän melkei...