Leonard Cohenista tuli elämäni simultaanitulkki. Aluksi oli 70-luvulla Suzanne, mustaa teetä ja tenttiluvut jokivarressa. Hunajainen aurinko and all that. Sitten ilmaantui Alexandra. Ensin kirjaan ja myöhemmin yhteen kymmenestä uudesta laulusta. Mieltymykseni on ollut valikoiva. Useaan otteeseen Cohen on päätynyt kauas siitä yksinkertaisesta tyylistä, josta pidän – äijä ja akustinen kitara on loistava kokoonpano. Aiheetkaan eivät innostaneet: melankolia, väkivalta, snow. Tulevaisuus voi olla kuraa, mutta ei siinä jaksa velloa etukäteen. Huominen saa pitää huolen itsestään. Cohen on runoilija joka käänteessä. Kuulijan täytyy olla tarkka: äkkinäinen ei hoksaa, missä roolissa henkilöt ovat ja rukoillaanko vai rakastellaanko. "O my love, I still recall the pleasures that we knew." Kirjailijahan Cohen oli jo ennen kuin ryhtyi muusikoksi. Sitä paitsi biisit alkavat elää omaa elämäänsä, kun artistin tuotantoa seuraa kauemmin kuin erämaavaelluksen mitan...