Aamulyhyet

Uutispätkä selitti miten ihmisestä tulee valehtelija. Kun aivot tottuvat syöttämään pajunköyttä, syyllisyydentunne lakkaa. Lopulta emävalhekin pääsee suusta ilman, että omatunto kolkuttaa. Sitä uutisessa ei kerrottu, että valehtelijan sosiaaliset suhteet rapautuvat. Oivalsin kerran, että tuttu esitti jo kolmatta muunnelmaa elämänsä tarinasta. Hän oli kai unohtanut entiset jutut tai peräti rakentanut hohdokkaamman version. Hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään. Kuuntelin vain. Sitten aloin tarkkailla puheita kriittisesti ja huomasin tutun sumuttavan myös pikkuasioissa, joista ei ollut mitään järkeä valehdella. Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että käyttäydyn niin kuin hän puhuisi totta, mutta lähden mielessäni siitä, että kaikki on pötyä – suunnilleen kyllä onkin. Totuusprosentin pohdiskelu veisi liikaa energiaa. Se läheisyydestä ja aidosta jakamisesta, johon olisi ollut mahdollisuus. Olen kyynistynyt ja laiskistunut, koska valehtelu on maan tapa. Miksi näkisin vaivaa...

Ällistelin käsiin osunutta muistiinpanoa, jonka olin unohtanut täydellisesti. Paperissa oli lainaus Merete Mazzarellan tekstistä: "Kertominen, kirjoittaminen – eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole." Sitaatin alapuolella oli oma kommenttini: Ehkä muistelijat tekevät noin. Olen tykännyt, että omasta elämästä kirjoittaminen on havainnointia. Kenttäpsykologeja ei taida olla, mutta biologin tai vaikka ornitologin muistikirjaan verrattavaa. Field notes. Oman elämänsä antropologi. Vasta paljon myöhemmin näkee kuviot: muutokset ja toistot. Harvoilla vain on pitkiä havaintosarjoja. Muisti editoi ja tulkitsee, ainakin minun. En muista, mitä ihmiset sanovat. Kun oivallus on valmis, unohdan kehitysvaiheet. Lopputulos jää mieleen. Pitäisi kirjoittaa. (Pitäisikö?) Vahinko, etten ole päivännyt lappua. Hauska peräkaneetti suluissa. Olen näköjään epäillyt kirjoittamisen tarpeellisuutta. Pitäisikö...

Vilkaisin puistoon, kun vein aamiaisastiat tiskipöydälle. Sadettajien suihkut kastelivat ruohonleikkurin jättämiä luokoja. Seuraavaksi sadettajat työnsivät höyryä. Alakouluikäiset somalipojat pysähtyivät ihmettelemään sitä, toinen ojensi kättäänkin vaaleaa pilveä kohti. – Talvi, ajattelin. – Hyi. Oletan, että kastelujärjestelmä puhdistetaan ennen kuin sitä lakataan käyttämästä. Höyrysuihkuista on tullut mielessäni talven merkki. Voi olla pakkasilmoja tai lauhaa, mutta nurmikon hoidon loppuminen tarkoittaa vuodenajan vaihtumista. Täytyy ottaa palttoo komerosta ja ommella kiinni hupun nappi, joka on odottanut hyllyn reunalla koko kesän.

Kaksi rusakkoa on puiston normaali jänismäärä. Kun näkee yhden mötin katulampun valopiirissä, tarkkaan katsoen huomaa pian toisen. Syömisen välillä ne nousevat hetkeksi istumaan ja kuuntelevat korvat pystyssä. Kuuntelu saattaa myös kestää pitkään. Silloin molemmat katsovat aivan liikkumattomina samaan suuntaan. Joskus käy niin, että toinen jää kuulolle ja toinen alkaa syödä. Kerran sitten näin, mitä rusakot tarkkailivat niin jännittyneinä: pensaikosta kuukki esiin kolmas, ja sekin jäi tuijottamaan. Kun vahtaamisesta ei tullut loppua, kyllästyin ja menin nukkumaan. Seuraavana iltana rusakoita oli kaksi ja kaksi, kävelytie välissä. Kummastakin parista toinen omistautui syömiselle ja toinen tuijotukselle. Viimein toinen tuijottaja ylitti tien ja tuli hitaasti lähemmän parin tuijottajaa kohti. Ne kurottautuivat miltei nuuhkaisemaan toisiaan – samankokoiset ja kuin peilikuvat, väliä reilusti alle metri. Lähestyjä kääntyi äkkiä ja otti jalat alleen. Toinen ampaisi perään. R...