7.4.2016

Oma historiasi

Entinen asiakkaani oli innoissaan.

– Kirjoitan elämänvaiheistani, hän selitti. – Siltä varalta, että poika haluaa joskus lukea.

Taatusti haluaa. Ja ellei poika, niin sisarentytär, pojanpoika tai muu sukulainen.

– Sitä ajattelee, ettei tavallisen ihmisen elämässä ole mitään kirjoittamista, asiakkaani sanoi. – Mutta kummasti tulee mieleen kaikenlaista.

Jep. Tutkijatkin keksivät tavallisen elämän viime vuosituhannen lopulla.

Haluaisitko sinä tarkastella vaiheitasi ja kertoa niistä?

Jos ryhdyt toimeen, kirjoita niin kuin asiat olivat. Historioitsijan kuuluu pysyä totuudessa, ja nolot jutut ovat perin yleisiä.

Luonnollisesti tallennat epätotuudet, mutta kerrot, että on kyse huhusta, mielipiteestä tai silkasta valheesta.

Tee ensimmäiseksi luettelo: tärkeät päivämäärät + lyhyet selitykset.

Sitten voit täydentää vähitellen tarkemmilla kuvauksilla: leikit, koulut, työt, juhlat, ilot, surut, kaunat, rakkaudet.

Miten sait tietää Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta / Estonian uppoamisesta / prinsessa Dianan kuolemasta? Mitä ajattelit?

Häveliäisyys on turhaa. Kirjoita siis heti myös luettelo sukusi vaietuista salaisuuksista + selostus kaikesta, mitä tiedät niistä.

Nehän ne ovat kiinnostavinta historiaa.

6 kommenttia:

  1. Niinpä, omakohtaisesti kokeneena voin kertoa että sukujen selvittäminen kirkonkirjoista on työlästä tai mahdotonta (varsinkin jos pikkukunnan pappila on palanut) - tai ainakin turkasen aikaavievää. Lisäksi omakohtainen kertomus tekee tarinan, ei pelkkä sukuselvitys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa tosiaan kirjoittaa. Ei sen niin ihmeellistä tarvitse olla. Vaikka muistiinpanoja marketista ostettuun kouluvihkoon. Omat vaiheet ja sukulaisistakin tiedot ja pikku anekdootteja, jos ei muuta. Ja nykyäänhän voi liittää tekstitiedostoihin myös valokuvia, jos tietokonehomma on hallussa.

      Sitä paitsi kaikkea ei muista itsekään. Huomasin sen, kun jouduin poliisin kuulusteltavaksi, että saisin uuden passin aikoja sitten kadonneen tilalle. Ja kun sukulaiset selvittelivät menneisyyden kiemuroita, yllätyin päivästä, jona olin muuttanut pois syntymäkunnasta. Se näkyi jostain virkatodistuksesta.

      Poista
  2. Sukututkimus näyttää olevan yleinen harrastus. Meidän suvussa on molemmilla puolilla vanhapiikatätejä, joista kukaan ei tiedä juuri mitään. He jäivät naimattomiksi, koska sodassa kuoli paljon miehiä. Perheellisistä on valokuvia vauvojen ristiäisistä alkaen, mutta naimattomista ei mitään rippikuvan jälkeen. Vain epämääräisiä muisteluja, että yhden tädin sulhanen kuoli Viipurin lähellä. Ja että toinen oli lotta ja meni sodan jälkeen konttoritöihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa tosiaan olla niin, että lasten kasvua on seurattu kamera kädessä. Lapsi kun muuttuu koko ajan. Perheellisistäkin on vähemmän kuvia sitten, kun lapset ovat kasvaneet eikä vanhempia tule kuvattua siinä sivussa. Harva dokumentoi suunnitelmallisesti koko sukua sanoin ja / tai kuvin. Vahinko, että naimattomat katoavat kuvasta. (Hm. Tulipa sopiva vertaus.)

      Töistä on myös niukasti kuvia, jos merkkipäiviä ja pikkujouluja ei lasketa. Olen nyt mielissäni siitä, että aikoinani suostuin eri paikoissa uuden kameran hankkineiden työkaverien kokeiluihin. On edes jotain.

      Poista
  3. Tsunami tapaninpäivänä 2004 on myös yksi merkkitapaus.

    VastaaPoista