16.1.2016

Pää ruokkii lampaita

Tosivanha tuttu rouva, jolle ei koulussa opetettu vieraita kieliä, muistaa sota-ajan ja laulaa es war ein Edelweiss, ein kleines Edelweiss... Pitkät riimit virheetöntä saksaa.

Aila Meriluoto puhui samasta ilmiöstä. Hän alkoi mielessään kuulla Zarah Leanderin lauluja aivan elävästi. (Se haastattelu, jonka kuvissa Meriluodolla oli valkoinen sadetakki? Ei aavistustakaan, missä ja milloin ilmestynyt.)

Jörn Donnerin päiväkirja Pikku Mammutti ja haastattelu kirjamessuilla saivat miettimään aivojen temppuja. Sanojen katoamista. Sitä ettei kasvoille löydy nimiä. Ja tätä että muistaa nuoruutensa paremmin kuin eilisen päivän.

Pelottavaa. Jollain tavoin kiehtovaa. Mitähän minun pääni säilyttää? Varmaan täysin hyödyttömiä juttuja, joilla on ollut pakko vaivata aivojaan. Sio feding ðara sceapa. Sanoi mummo ruokapalvelun kuskille.

2 kommenttia:

  1. On tutkittu juttu ja tosiasia, että laulut lähtevät viimeisenä päästä. Ympäristön puolesta kuitenkin toivon, etten vanhainkodissa ala vetää Rehupiiklesin "Isojoen komein nainen" tai vastaavaa.
    Kerran todistin, kun (ilmeisesti päähän) vammautunut aikuinen mies eräässä musiikkitapahtumassa oli ohjaajan kanssa liikenteessä, ei puhunut eikä pukahtanut, käyttäytyikin vähän dillesti, mutta kun tuli lavalta "Hei Mr Tambourine Man" - niinpä vain lauloi mukana ihan täydellistä englantia! Oltiin vähän huuli pyöreänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä juttu. En ole tiennytkään, että musiikki kantaa muistoja noin.
      Hi hi. Rehupiiklesistä ei kannata olla huolissaan. Luultavasti sinun vanhuudessasi mummot asuvat kotonaan hoitorobotin kanssa ja saat esiintyä valvontakameralle.
      Voin kuvitella itse hoilaavani nuotin vierestä "if you go to San Francisco, be sure to wear some flowers in your hair..."

      Poista